Kamala tunne valtasi hänet: hän tunsi olevansa haudassa.
Kuin unessa hän kuuli jostakin korkealta yksitoikkoista puheen muminaa kauan, kauan… Hän ei jaksanut enää käsittää mitä se oli: hän tunsi vain hämärästi, että kaikki on lopussa.
Äkkiä kuului jymähdys… hän vavahti, hänen sormensa liikahtivat… Toinen jymähdys… Hän säpsähti vieläkin, hänen silmänsä aukenivat, ja hän käsitti, että pappi oli heittänyt multaa arkulle… Mieletön ilo, pelko ja tuska… Voiko hän huutaa — vai onko jo myöhäistä… Hän ponnisti kaikki voimansa ja vihdoin hän tunsi kurkustaan tulevan jonkun käheän ähkäyksen…
Ylhäältä kuuluu askeleita, kolinaa, puheensorinaa… Ja kaiken aikaa hän ponnistelee, ponnistelee — turhaan.
Sitten kuuluu kovempi jymähdys kuin ukkonen — ensimäinen suuri lapiollinen… Sanomaton kauhu, pelko ja kuolemantuska syöksähtävät yhtaikaa hänen sydämeensä kuin raivokkaat pedot — ja vihdoinkin tunkeutuu hänen kurkustaan heikko, käheä, kamala huuto.
Mutta se oli myöhäistä… Sillä juuri samaan aikaan putoo arkulle perättäin toinen, kolmas, neljäs lapiollinen…
Hän huutaa…
Mutta kukaan ei kuule… Yhä tiheämmin, tiheämmin putoilee multa, jymähdellen kuin höyryvasaran iskut… Ja kaikki muuttuu pimeäksi…
Hän huutaa…
Hänen koriseva äänensä kuuluu yhä kauheammalta, eläimellisemmältä siellä syvyydessä, missä ei ole mitään kaikua… Mutta kukaan ei kuule… Tukehduttava mullanhaju tunkeutuu hänen sieraimiinsa, hänen rintaansa painaa… hänen silmänsä pullistuvat kuopistaan…