Jymähdykset alkavat kuulua pehmeämmin, ne etenevät, etenevät jonnekin ylös…
Hän huutaa…
Mutta yhä korkeammalle kohoavat jymähdykset… Ja miten hirvittävän pimeätä… Hän kuuntelee… hän tahtoo epätoivoisesti kuulla vielä jotain… Hän huutaa…
Mutta se oli viimeinen huuto… enää ei tule ääntä… ei ole ilmaa.
Häntä ahdistaa, painaa kuin koko maailma lepäisi hänen päällään…
Vieläkin hän kuuntelee — mutta ei kuulu mitään, ei mitään…
Miten kauhistuttavan hiljaista, pimeätä… Ja siellä ylhäällä on valoa, ilmaa, ihmisiä — eivätkä he tiedä…
— Apua, apua… — vaikeroi hänen kauhistunut kuoleva sielunsa, mutta mitään ääntä ei enää tule — vain tukehtunut, tuskallinen ähkynä.
Hän alkaa tukehtua… Hän ponnahtaa istualleen lyöden päänsä rajusti arkunkanteen… Mutta hän ei saa ilmaa… hän repii mielettömästi kynsillään rintaansa, puree poikki sormensa — hän tuntee kuinka luu rouskahtaa…
Ja kaukaa maan uumenista alkaa kuulua kammottava pauhu. Koko maanalainen pimeys huojuu, kohisee, jyrisee, ryskyy. Pauhu lähenee… Haa! Se on jokin hirmuinen olento, joka nousee sieltä syvyydestä… Aivankuin kauhusta vavisten aukeaa maa sen hirveän voiman edessä, ja järisten halkeavat maanalaiset kalliot….
Ja sitten kajahtaa sieltä kaamea, verta hyydyttävä huuto, puoliksi ulvonta, puoliksi riemuhuuto, jota ei voi ihmiskielin kuvata… Se lähestyy, lähestyy… Hän tahtoisi vieläkin paeta, mutta ei pääse…
Nyt se on jo vieressä — näkymättömänä, kauhistavana…