Ja äkkiä laskeutuu hänen rinnalleen raskaana — suunnattoman suuri, jääkylmä käsi…
Se on kuolema.
KUOLEMA
ENSIMÄINEN KERTOMUS
I
Aivankuin jokin outo kummitus, pelottava painajainen virui hän komealla vuoteellaan.
Hänen silmänsä tuijottivat liikkumattomina ja lasimaisina syvältä mustista, luisista kuopistaan, posket olivat kahtena kuoppana, ja hänen rumentunut, terävä nenänsä kaareutui sisäänpainuneen, hampaattoman suun yli kuin suunnattoman suuren, oudon petolinnun nokka — ja siniset huulet olivat lujasti yhteenpuristetut.
Hänen kasvojensa nahka oli harmaankellertävä ja kurttuinen — kuin suuren, vanhan sienen pinta, joka on puoleksi mädäntynyt, puoleksi kuivettunut; korkeina ja mustina erottuivat ohimoilla ja päälaella paksut suonet. Ainoatakaan hiustukkoa ei enää ollut jäljellä — vain kasvojen alaosaa ympäröi harmaa, ajamaton parta kuin likainen, keväällä lumen alta paljastuva rukiinsänki.
Kauhea oli katsella noita kasvoja, jotka eivät enää näyttäneet eläviltä ihmiskasvoilta… Inhoa herättävä oli myöskin ohut, suoninen kaula… Kun samalla paidan aukeamasta näki osan rintaa: terävät solisluut ja kylkiluut, jotka törröttivät korkeina kuin suuret puuvanteet vanhanaikuisissa astioissa, johtui heti mieleen luuranko, haudasta kaivettu luuranko, jonka päälle on pingotettu lyijynharmaa, rosoinen nahka…
Ja kuitenkin hän elää!