Lääkäri oli aikoja sitten ilmoittanut, että mitään toivoa ei ole, ja nyt odottavat omaiset hänen kuolemaansa. Nojatuolissa istuu vanhin poika, noin neljänkymmenenvuotias virkamies, muutellen hermostuneesti jalkojaan toistensa päälle ja toisinaan hän nousee ja kävelee äänettömästi pehmoisilla matoilla; toinen poika tuijottaa liikkumattomin silmin nurkkaan. Tytär nojaa kyynäspäillään pöytään, peittäen nenäliinalla kasvonsa. Sairaan vanha vaimo istuu sohvalla hiljaa huojutellen itseänsä, hänen turvonneet silmänsä tuijottavat kuin mielettömän ja huulet liikkuvat hiljaa. Ja hänen nuorin poikansa, parinkymmenen iässä oleva ylioppilas, pitelee äitinsä kalpeata, ryppyistä kättä omassaan — hänenkin silmänsä ovat itkusta punaiset. Sängyn pääpuolessa seisoo liikkumattomana valkeisiin puettu, uupuneen näköinen sairaanhoitajatar.
He kaikki ovat kalpeita, väsyneitä, ja heidän kasvoillaan on äärimmäisen hermostunut, tuskallinen ilme.
Eikä ihmekään, sillä jo kolme vuorokautta oli kuoleva yhtämittaa huutanut väsymättä, keskeyttämättä; vasta muutamia kertoja on hän nääntymyksestä vaipunut jonkinmoiseen horrostilaan.
Nyt on hänellä tuollainen hetki. Ja ellei hänen luurankorintansa raskaasti nousisi ja laskisi, eikä kuuluisi tuota käheätä korinaa, luulisi hänen jo päässeen rauhaan…
Hänen nahkamaiset huulensa aukenivat, ja tahmaisesta, harmahtavasta suusta tunkeutui taas tuo haikea, sanoin kuvaamaton valitus.
Omaiset hätkähtivät kuin odottamattomasta iskusta. Vanhin poika tarttui kaksin käsin päähänsä ja alkoi hermostuneesti kävellä edestakaisin lattialla, toinen käänsi väsyneesti ilmeettömän katseensa isään, äiti alkoi hiljaa väännellä ryppyisiä käsiään, ja tytär nosti päänsä, katsellen ympärilleen kuin järjetön ja kuiskasi kauhuissaan:
— Voi hyvä jumala… nyt se taas alkaa!
Ja hän tarttui hajuvesipulloon, alkaen ahnaasti hengittää sen tuoksua.
Huoneessa olikin kauhea ilma. Sairasta ei oltu kahteen kuukauteen voitu kylvettää, sillä hänen tuskansa olivat näyttäneet yltyvän pienimmästäkin kosketuksesta ja hänen ruumiistaan levisi tympeä, inhottava löyhkä. Tosin oli sitä koetettu lieventää hajuvesillä, karboolilla ja muilla kirpeillä aineilla, mutta se tuntui siitä huolimatta — aivankuin huoneen alla olisi ollut mätänevä elukan raato.
Ilmaa pilasi vielä sekin, että sairas ei voinut sietää pienintäkään vetoa eikä kirkasta valoa; sentähden olivat akkunat tiiviisti peitetyt raskailla, tummilla verhoilla — vaikka oli kesä — ja sähkölamput verhotut, niin että huoneessa vallitsi harmaa, aavemainen hämärä.