Väsyneesti hän käänsi katseensa jalkoihinsa — eikä siellä ollut ketään…
Ja kuitenkin… kuitenkin… Hän tunsi vielä selvemmin kuin äsken nuo lujat, suunnattomat kourat jäisine sormineen, jotka hiljaa, hiljaa työntyivät yhä ylemmäksi… Hän koetti liikuttaa jalkojaan… irroittautua, mutta niin lujasti puristivat nuo jääkourat, ettei edes varvas liikahtanut.
Silloin hänet valtasi kuvaamaton kauhu.
Kuolema…
Hän oli kyllä tiennyt, että kuolema tulee, mutta hän ei vielä koskaan ollut kuvitellut itse kuoleman hetkeä, järkähtämätöntä, nopeasti lähestyvää kuolemaa.
Ja nyt se tulee!
Ei, ei! Ei vielä! — huutaa hänen kauhistunut sielunsa. — Ei vielä!
Hän ei ole vielä valmis! Ei vielä…
Hänen täytyy vielä puhua rovastin kanssa, ja hän tahtoo sanoa omaisilleen: kutsukaa rovasti!
Mutta vain heikko, käheä ääni kuului hänen avoimesta suustaan.
Hän oli menettänyt puhekykynsä.