Mutta hän ei kuole, hän pitää epätoivoisesti kiinni elämästä.

Kuitenkin huomaa, että kuolema yhä lujemmin ja lujemmin tarttuu häneen; hänen silmänsä ovat vajonneet yhä syvemmälle kuoppiinsa, ja hänen valituksensa ovat muuttuneet yhä heikommiksi, käheämmiksi ja tukahtuneemmiksi — niinkuin hänen kurkkuunsa olisi tarttunut rautainen koura, jonka hirveät sormet armottomasti ja järkähtämättömästi puristuvat yhä tiukemmalle, tiukemmalle…

Ja tunnit vierivät tuskallisessa, jännittävässä odotuksessa.

* * * * *

Oli jo kohta puoliyö.

Silloin taukosivat äkkiä valitukset. Kuolevan silmät pullistuivat syvissä kuopissaan ja kääntyivät aivankuin nurin. Kasvot vääntyivät kokonaan vinoon, suu aukeni suonenvedontapaisesti ammolleen, ja sieltä alkoi pursuta vaahtoa… Ja pitkä, koko ruumista vapisuttava kouristuskohtaus alkoi…

Vaimo tuijotti häneen kauan jähmettynein, tylsin, kuolonkalpein kasvoin, tuijotti kauan, kauan — ja meni vieläkin rukoilemaan. Mutta hän oli jo niin menehtynyt, ettei jaksanut eikä osannutkaan enää rukoilla — hänen kalpeat huulensa vain hiljaa liikkuivat…

Kun hän palasi, olivat kouristukset jo lakanneet, vain silloin tällöin aukeni kuolevan suu ja väristys kulki pitkin hänen ruumistaan.

Vähitellen hän palasi tajuntaansa — ja ihmeekseen hän huomasi, että sietämätön tuskansa oli miltei kokonaan tauonnut — ruumis oli aivankuin turtunut. Ja hän tunsi alussa sanomatonta rauhaa…

Silloin tuntui hänestä, että kosteanniljakat, jääkylmät kädet tarttuivat hänen jalkoihinsa, alkaen niitä hieroa — ja niin kylmät olivat nuo kädet, kuin olisi hänen jalkojaan sivelty jääpalasilla. Mitä? Ne ovat muutenkin kylmät… Mitä ne ajattelevat, kun rupeavat jäällä…