He alkoivat väristä — he tunsivat, että noilla mustilla, luonnottomilla silmäterillä nähdään jotakin kauheata…
Vertahyydyttävä olikin se näky, minkä hän näki:
Ovesta hiipi hiljaa suunnaton, varjomainen olento ja liukui omituisesti, äänettömästi yli lattian kellonurkkaa kohti. Hän näki karvaisen ruumiin, tahi oikeammin sanoen luurangon, jota peitti harmaa, hienokarvainen nahka… Se asettui seisomaan nurkkaan ja alkoi tuijottaa häneen uhkaavasti luisilla kasvoillaan — silmien tilalla mustat, ammottavat kuopat…
Niin — siinä se on… Nyt se on tullut häntä hakemaan. Se on kuolema — sama kuin äsken metsässä… Se löysi sittenkin… tännekin. Nyt ei mikään auta…
Hän tahtoo pyytää kuolemaa odottamaan edes hiukan, edes muutaman hetken, jotta hän saisi rukoilla — mutta sanaakaan ei tule hänen huuliltaan. Ja ilkeästi irvistellen viittaa haamu suurentuneeseen huoneen peräseinään — ja samassa alkaa se äänettömästi kohota, niinkuin esirippu teatterissa, ja siellä näkyy sysimusta pimeys…
Nyt tarttuu hirviö voimakkaasti johonkin mahdottomaan kampiin, ja silloin kallistuu koko huone sinnepäin, mistä seinä on poissa… Hän jäykistyy kauhusta: nyt hän vierähtää sänkyineen syvyyteen… Mutta huone heilahtaakin takaisin ja alkaa harvaan heilua — niinkuin suuri laiva valtameren myrskyssä… Kaikki omaiset ovat paenneet, hän on yksin hirviön kanssa… sen silmäkuopat kiiluvat pirullisesta ilosta ja nautinnosta. Se vääntää ja ponnistelee yhä kauheammin…
Hänen pitäisi huutaa vaimoansa, pyytää, rukoilla, ettei tämä jättäisi häntä elämän hirvittävimmällä hetkellä… Hän tahtoo vieläkin rukoilla hirviötä, että se pysähdyttäisi vielä hetkeksi, hänellä olisi vielä jotakin niin tärkeätä sanottavaa, että siitä riippuu kaikki, kaikki — mutta sanaakaan ei tule hänen huuliltaan…
Ja yhä valtavammin heiluu huone… Ooh! Nyt oli lattia jo jyrkkä kuin ulkokatto, ja hänen kauhunsa lisääntyy yhä, kun hän muistaa, että vuoteen jalkojen alla on porsliinirullat: silloinhan sänky vielä helpommin saattaa vierähtää… Oi, jospa vielä hetkeksi voisi pysähdyttää tuon heilumisen! Ei, ei, ei! Tuolla hirviöllä ei ole sääliä…
Nyt hän näki tuon syvyyden läpitunkemattoman pimeyden… Hänen luiset, keltaiset sormensa tarttuvat sängynlaitoihin kuin suuret kravunsakset, ja kuolinhetken suonenvedontapaisella, itsetiedottomalla voimalla imeytyy hänen kummituksentapainen ruumiinsa sänkyyn, kuin ahnas mustekala uhriinsa. Ja sitten hän koettaa olla niin hiljaa, hiljaa — ettei vain liikahduksellaan aiheuttaisi vierimistä… Hän ei uskalla enää nikoillakaan, peläten vain ärsyttävänsä hirviötä: hän tuijottaa vain pimeyteen.
Silloin kallistuu huoneen lattia miltei pystysuoraan — ja hän vierähtää mustaan syvyyteen.