Kiljahdus niin kamala ja vihlova, kuin se tulisi ikuisesta kadotuksesta, tunkeutuu hänen kurkustaan. Ja niin odottamaton ja epäinhimillinen on tuo huuto, että läsnäolijat kalpenevat liidunvalkoisiksi. — Hänen vaimonsa pyörtyy ja kannetaan pois tiedottomana, tytär alkaa eläimellisesti huutaa, ja nuorin poika kyyristyy sohvaan, painaa päänsä sen nurkkaan ja puree tuskissaan pehmeätä sohvatyynyä…
Mutta kuoleva putoo, putoo. Vauhti on niin huimaava, että hän tuskin voi hengittää, ja hänen korvansa humisevat valtavasti. Milloin, milloin hän saavuttaa pohjan ja millainen on siellä syvyydessä pohja: kivilouhikko, vesi, lieju…? Luultavasti musta lieju, samanlainen, jonka hän näki kerran eräällä suurella nevalla Lapissa… Ah, nyt leyhähtää sieltä jo hyytävä kylmyys — hänen ruumiinsa kylmenee, jäätyy, kaikki jäsenet ovat jo puutuneet, kovat kuin kivi… Ja yhä alaspäin, alaspäin, alaspäin… Ja sieltä alhaalta, kaukaisesta, pimeästä syvyydestä alkaa kuulua joitakin tukahdutettuja huutoja…
Kuoleva oli jo menettänyt tajuntansa. Hänen silmänsä olivat muuttuneet yhä lasimaisemmiksi ja vääntyneet kieroon. Hänen kasvonsa olivat kokonaan vinossa, ja joka henkäyksellä vääntyi hänen suunsa ammolleen, kuin hän olisi tahtonut yhä enemmän ja enemmän ahmia ilmaa tai kuin olisi sieltä väkisin tunkeutunut hurja, vihlova kiljaisu… Mutta sieltä kuului vain jokaisella kauhean pitkällä hengenvedolla käheä korahdus…
Ja vieläkin hän putoo… putoo… yhä samalla pyörryttävällä vauhdilla. Ja hämärästi käsittää hän, että se matka, minkä hän on jo pudonnut, on niin hirvittävä, hän on niin suunnattoman kaukana, että kaikki yhteys elämän kanssa on kauan, kauan sitte jo auttamattomasti katkennut…
Jo kuuluvat selvemmin huudot… Mitä ovat nuo huudot… Tuo hirveä, yhtämittainen huuto…? Ah — ne ovat kadotettujen tuskanhuutoja… Sinnekö hän siis joutuu…? Sinnekö… sinnekö…?
Jo erottaa hän äärettömän suuria, kömpelöitä hirviöitä — samanlaisia kuin jurakauden liskoeläimet, mutta niillä on suunnattomat alligaattorien kidat… Niiden silmät hohtavat vihreällä valolla, ja vain ne niukasti valaisevat hirviöiden jaloissa vääntelehtiviä, alastomia ihmisruumiita… Eräs jättiläishirviö on juuri hänen kohdallaan… nyt se huomaa hänet, se valaisee hänet kokonaan silmiensä kauhealla välähdyksellä — ja ahnaasti loksahtaen aukenee sen suunnaton, sinipunerva kita, ja sieltä löyhähtää jääkylmä hengähdys…
Ja hän putoo sinne…
TOINEN KERTOMUS
Yksinäinen huvila meren rannalla.
Musta syysilta peittää maan. Tummalla taivaalla ei loista kuu, ei vilku ainoakaan tähti. Vain vaivoin saattaa erottaa joitakin synkkiä pilvenlohkareita, jotka liitelevät siellä ylhäällä hiljalleen ja äänettöminä kuin suunnattomat, aavemaiset linnut…