Huvilan ympärillä olevat suuret kuuset erottuvat pimeydestä mustina ja epämääräisinä kuin jättiläisten haahmot — ja niiden raskas, hillitty kohinakin muistuttaa jonkun tavattoman suuren, nääntyneen olennon huokauksia… Jossakin kauempana värisee yötuulessa viimeisillä lehdillään yksinäinen haapa — ja niin salaperäiseltä ja alakuloiselta kuuluu tuo hiljainen värinä, kuin itkisi se yksinäisyyttään ja lähenevää kuolemaansa tai niinkuin nyyhkyttäisi siellä epätoivoon joutunut ihminen… Ja väsyneesti ja yksitoikkoisesti loiskuvat pienet aallot rannan kiviä vasten — niinkuin nekin kuiskailisivat keskenään jotain niin surullista…

Mutta huvilassa on valoisaa. Sali on koristettu kummallisella, miltei satumaisella tavalla. Kaikki seinämät ovat täynnä kukkia — ruusuja, neilikoita ja orvokkeja — järjestettyinä taiteellisiin ryhmiin, muodostaen mitä ihmeellisimpiä ja hurmaavimpia väriyhdistelmiä. Ja kukkien tuoksu täyttää ilman, huumaten kuin väkevä viini… Mutta keskellä lattiaa on lumivalkoisella liinalla katettu pöytä, ja sen keskellä kristallimaljakossa vain yksi ainoa kukka — suuri, musta ruusu.

Ja kaiken ylitse leviää kymmenistä värillisistä sähkölampuista vaaleanpunainen, ruusunvärinen valo, saaden aikaan satumaisen tunnelman.

Kaikki on valmistettu kuin harvinaista juhlaa varten.

Mutta vain viidelle on pöytä katettu.

Salin ovi avautuu, ja edellä astuu sisään noin viisikymmenvuotias mies. Hän on laiha ja hyvin kalpea ja hänen tukkansa on ohimoilta harmaa; näkyy myös, että hän vain suurin ponnistuksin saattoi kävellä reippaasti. Mutta hänen otsansa on korkea ja hänen syvällä olevat harmaat silmänsä loistavat omituisesti, miltei nuorekkaasti, kun hän istahtaa pehmeään leposohvaan.

Hänen vaimonsa näyttää hiukan nuoremmalta; hänen vartalonsa on vielä solakka ja nuortea — mutta hänenkin kasvonsa ovat kalpeat kuin liina, hänen huulensa vapisevat, ja vain äärimmäisellä tahdonponnistuksella hän voi pysyä tyynenä.

Ja sitten tulevat heidän kolme poikaansa — vanhin kahdenkymmenenyhden- ja nuorin seitsemäntoistavuotias — kookkaina, jäntevinä, ahavoituneina. Hekin näyttävät aroilta ja epäröiviltä, nähdessään kukkien paljouden.

Kun he olivat istuutuneet, kysyi mies hetken äänettömyyden jälkeen hiljaa:

— Pojat. Tiedättekö, miksi meillä on nyt näin?