Kukaan ei vastannut. Mutta vanhimman pojan ruskeat kasvot kalpenivat äkkiä — hän ymmärsi kaikki.
— Nyt on tullut se päivä, josta olen teille useasti puhunut. — Ja hän lisäsi hetken kuluttua vielä hiljemmin:
— Tämä on viimeinen kerta kun olemme yhdessä.
Oli niin hiljaista — ainoa ääni oli katossa lentelevän yksinäisen kärpäsen hento surina. Vihdoin sopersi vanhin poika omituisella, käheällä äänellä:
— Isä… onko, onko se nyt jo välttämätöntä…?
— On, — puhui mies tyynesti. — Minulla on nyt ollut kuumetta yhtämittaa toista viikkoa. Ja minä tunnen olevani nyt jo niin huono, että joudun aivan pian vuoteeseen — josta en milloinkaan nouse… Ja minä haluan säästää teitä kaikkia.
Hän oli taas hetken vaiti ja jatkoi sitten reippaasti:
— Ja nyt, pojat! Näyttäkää, että olette miehiä. Ruvetkaamme illalliselle.
Hän hymyili ja katsahti ruokapöytään, niinkuin hänellä olisi ollut hyväkin ruokahalu.
Kun veitset kalahtivat lautasiin, katsahtivat pojat toisiinsa aivankuin pelästyneinä — niinkuin tuo räikeä kalina olisi ollut hautauskellojen ääni.