Silloin alkoi makuuhuoneesta kuulua valitun jouhikvartetin esittämänä Oginskin poloneesin omituinen sävel. Niin harvaan, niin surullisesti ja hillitysti kuuluu tuo ääni monikertaisten oviverhojen lävitse, kuin vaikeroisi jossakin syvässä vankiholvissa ihminen, joka ei enää toivo poispääsyä…
Kun soitto taukosi, alkoi hän puhua. Hän kertoi matkoistaan ja muistoistaan sellaisella elävyydellä ja reippaudella, että pojat näyttivät hetkeksi unohtavan todellisuuden — hartaasti kuunnellen he söivät hyvällä ruokahalulla. Itse hän ei paljoa syönyt — maisteli vain hitaasti mitä vaimonsa hänelle tarjoili ja hymyili tälle rohkaisevasti.
He söivät jälkiruuaksi jäätelöä, josta hän oli niin paljon aina pitänyt. Kun pojat vielä söivät, tarjosi vaimo hänelle lisää:
— Kiitos, vanha ystäväni. Nyt minä en syö enää…
Äkkiä tuli niin tuskallisen hiljaista. Pojatkin lakkasivat syömästä kuin yhteisestä sopimuksesta. Tuo viimeinen sana enää oli hänen tahtomattaan saanut niin omituisen alakuloisen kaiun — niinkuin olisi kadonnut iäksi jotakin kallista ja rakastettua, jota ei enää milloinkaan saa takaisin. Vaimo kalpeni taas entistäänkin kalpeammaksi, ja hänen kasvoissaan kuvastui kalvava tuska ja levottomuus. Ja niinkuin hänen pyynnöstään olisi riippunut kaikki, koko elämä, kuiskasi hän ääni värähdellen:
— Rakas… ota, ota vielä… vähän…
Mies huomasi kaikki, ja hän muutti äänensä iloiseksi:
— No, kyllähän minä… Koska pojillakin näkyy vielä olevan.
Miltei henkeä pidättäen katsoivat kaikki, miten hän hitaasti imeskellen söi hiukan jäätelöä. Ja kaikki ajattelivat samaa: kun hän nyt on tuon jäätelöhiukkasen syönyt — niin hän ei syö enää milloinkaan.
Ja oli niin hiljaista, niin hiljaista ja painostavaa kuin haudassa.
Eikä punertava valokaan kyennyt salaamaan heidän kalpeuttaan…