Hän kostutti suutaan viinilasissaan, nojautui hiukan taaksepäin leposohvallaan ja puhui:
— Roomalaiset — he osasivat kuolla, mutta nykyään ei uskalleta. Nykyään tuomitaan jokaista, ken uskaltaa itse lähteä elämästä. — Hän hymyili hienon ivallisesti, samalla kun jatkoi: — Kai tekin, pojat, olette jo lukemattomia kertoja kuulleet sen miltei sananparreksi muuttuneen fraasin, että "täytyy olla rohkeutta elää". En voi auttaa, että minusta tuntuu tragikoomilliselta, kun kuolemaisillaan olevat raukatkin sopertelevat näitä sanoja — sellaiset, jotka elävät vain tuskaksi itselleen ja taakaksi muille. Sillä tämän fraasin ovat keksineet lohdutuksekseen juuri pelkurit — kun kauhu ja epävarmuus siitä, mihin he joutuvat kuolemansa jälkeen, on estänyt heitä eroamasta kurjasta elämästään… Ja se on kristinusko, joka on muuttanut kuoleman pelottavaksi, salaperäiseksi ja kauheaksi, vaikka pitäisi olla päinvastoin — se juuri on yleisen mielipiteen saanut sellaiseksi, että värisemme, kun…
Hänen puheensa keskeytti terävä yskänpuuska, ja hänen kalpeilla huulillaan näkyi verta.
Silloin nuorin poika, joka oli voimakas ja harteva kuin täysikasvuinen mies, syöksyi isänsä sohvan viereen, painoi päänsä hänen polvilleen nyyhkyttäen kuin pieni lapsi:
— Isä… isä…
Mies silitti hänen tuuheata tukkaansa, ja kun hän pitkän äänettömyyden jälkeen puhui, oli hänen äänensä hiljainen kuin tuulen henkäys:
— Pikku Matti… niin, vaikka sinä oletkin noin suuri, olet sinä kuitenkin vielä isän "pikku Matti"… Minä ymmärrän, että sinun on ikävä… Mutta ajattele, paljon ikävämpi olisi sinun olla isän vuoteen vieressä silloin, kun isä ei jaksaisi enää puhua teille ainoatakaan sanaa, ei liikauttaa jäsentä… Ja teidän täytyisi katsella ehkä kauan hänen kuolinkamppailuaan… Eikö niin?
— Niin… — nyyhkytti poika hiljaa.
— Ja ajatelkaa, pojat, kuolema on luonnollinen ja välttämätön — kukaan ei voi sitä paeta. Tekin, jotka nyt olette noin nuoria, terveitä ja voimakkaita — teidänkin täytyy ehdottomasti kuolla. Kun se siis on välttämätön, niin on kummallista, miksi ihmiset tekevät sen itselleen niin hirveäksi kuin suinkin. He lykkäävät sen ihan viimeiseen, siksi, kunnes heidän ehdottomasti täytyy kuolla. Minäkin voisin lykätä vielä tuonnemmaksi kuolemanhetkeni, jos tahtoisin; kun nyt kuolen, niin se tapahtuu omasta tahdostani. — Ja hän lisäsi vieläkin hiljemmin: — Pian kyllä tulee aika, jolloin se ei enää ole minun vallassani — kuolema tulee kysymättä tahdonko vai enkö.
Taas tuli pitkä äänettömyys. Voimakkaan mielenliikutuksen valtaamana kääntyi vaimo poispäin ja pyyhkäisi kyynelen silmästään. Hellästi lohduttaen sanoi mies: