— Sinä, rakas ystäväni — älä murehdi… Tätä ei voi auttaa.
Vaimo tarttui miehensä käteen ja kuiskasi hiljaa ja päättävästi:
— Minäkin kuolen sinun kanssasi.
Mies hämmästyi. Hän oli luullut voivansa kuolla tyynesti — ja nyt tuli hänen eteensä uusi asia, jota hän ei ollut ottanut lukuun. Hän katsoi vaimoansa aivankuin jotain vierasta, mieltäkiinnittävää henkilöä, jonka näkee ensi kerran. Joku pojista alkoi hengittää raskaasti, niin raskaasti, että se kuului läähätykseltä hiljaisessa huoneessa.
— Niin… minä ajattelen kuolemasta samoin kuin sinä… ja tahdon seurata sinua. — Kyynel kohosi hänen silmäänsä, ja liikutuksesta värisevällä äänellä hän lisäsi:
— Minä en voi elää sen jälkeen kuin sinä olet kuollut… Sinä olet ottanut minun sieluni — ja niinkuin sinä kuolet, tahdon minäkin kuolla…
— Mutta ajattele… pojat… he jäävät yksin, — sammalsi mies epätoivoisesti.
Naisen poskille nousi vieno puna, hän näytti olevan kuin haltioissaan, kun hän sädehtivin silmin puhui:
— Katso, miten voimakkaita he ovat — ei yksin ruumiiltaan, vaan myös sielultaan. Ja siitä minä kiitän yksinomaan sinua. Sinä olet opettanut heitä elämään, sinä olet opettanut heille kuoleman salaisuuden… He tulevat yksinkin…
— Mutta rakas… katso heitä, — keskeytti mies.