Pojat olivat kuunnelleet kalpeina ja tuskaisina. Vanhin poika oli sulkenut silmänsä — ja pitkien, tummien ripsien välistä vierähti silloin tällöin suuria kyyneleitä… Keskimäinen puristi jäntevillä, urheiluissa karaistuneilla käsillään ruokaliinaa — ja aivankuin varkain pääsi hänen suustaan terävä hammasten kiristys… Mutta nuorin oli painanut kasvonsa valkeata pöytäliinaa vasten ja hänen voimakkaat hartiansa nytkähtelivät pidätetyistä nyyhkytyksistä.
Matalalla, värisevällä äänellä kuiskasi mies:
— Hehän ovat meidän pienet… pienet poikamme…
Naisen kasvoilla kuvastui tuska, sääli ja hellyys, kun hän katsoi poikiinsa. Sitten hänen huulensa alkoivat vavista, ja vihdoin hän aivankuin vastustamattoman voiman pakottamana läheni nuorinta poikaansa ja painoi huulensa tämän päätä vasten, sopertaen katkonaisesti:
— Ei… ei äiti voi… poikia jättää…
— Kuuletteko, pojat! — huudahti mies aivankuin vapautuneena suuresta taakasta. — Kuulettehan mitä äiti sanoo! Älkää nyt olko surullisia — nythän on kaikki hyvin… Äiti jää teidän luoksenne, neuvoo teitä, pitää teistä huolta…
Ja hän puhui edelleen niin iloisesti ja reippaasti, kuin olisi ollut kysymys vain jostakin lyhyestä matkasta — ja kaikki muuttuivat taas iloisemmiksi.
— Miksei sentään ole elämää kuoleman jälkeen… — lausui nainen aivankuin olisi arastellut puhua siitä. — Olisi niin onnellista tavata vielä…
— Sinä sanot erään syyn, joka suureksi osaksi on synnyttänyt uskon haudantakaiseen elämään; ihmiset ovat tahtoneet nähdä toisiaan vielä kuoleman jälkeenkin, ja he ovat laatineet myöskin uskontonsa sen mukaan.
— Kummallista… — puhui nainen aivankuin uneksien, — joskus, kun ei ajattele tarkempaan, tuntuu niin surulliselta, kun ei enää koskaan näe… kun tavallaan häviää…