— Mutta rakkaani, emmehän me häviä: mehän elämme kuolemamme jälkeen… Katsohan poikiamme. Heissä me elämme. Heille olemme antaneet itsemme, sielummekin… Niinkuin ruoho lakastuu, kukat varisevat, niin täytyy meidänkin ruumiimme lakastua. Mutta niinkuin ruohot ja kukat keväällä nousevat uudelleen entistä kauniimpina ja elinvoimaisempina — samoin elämme mekin uudelleen lapsissamme. Ei meidän siis tarvitse kauhistua mitään tyhjiinraukeamista.
— Niin… niinhän se on kuin sanot… Meihin on vain niin syvälle juurrutettu tuo mahdoton luulo, ettei järkikään toisinaan voi sitä karkoittaa…
— Matti, ole hyvä ja aukaise ikkuna… tahtoisin…
Hän keskeytti — mutta kaikki ymmärsivät, että hän tahtoi vielä kerran kuulla aaltojen loiskeen, hän oli aina rakastanut merta.
Nuorin poika veti punaiset samettiuutimet syrjään ja aukaisi molemmat ikkunanpuoliskot.
Syysyön sakea pimeys hypähti taaksepäin nopeasti kuin peto, jota heitetään kekäleellä, mutta joka jää kuitenkin pienen matkan päähän mustana ja pelottavana… Ulkona oli tullut vieläkin hiljaisemmaksi. Vain vaivoin kuului silloin tällöin aaltojen väsähtänyt loiskina… haavan lehdet värähtivät kerran, kuin olisi joku kuiskannut hyvin hiljaa… Ja yötuuli suhisi puissa niin hillitysti ja salaperäisesti — niinkuin ylhäällä läpitunkemattomassa pimeydessä olisivat hitaasti suhahdelleet suunnattomat siivet…
He tuijottivat kauan tuohon mustaan ikkuna-aukkoon. Tuntui kuin olisi pimeydestä joku tuntematon olento tuijottanut heihin liikkumattomalla, jäykällä katseellaan. Mies kuunteli vain aaltoja, ja lukemattomat muistot, kokonainen sarja kuvia vilahteli hänen ohitseen. Hän muisti, miten aallot hyväillen loiskuttelivat veneen kylkiä, kun hän ensi kerran oli vaimonsa kanssa merellä ja kaupungista kuului etäinen soitto… Hän muisti Pohjanmeren aallot raivoisina, vaahtopäisinä syöksymässä ehtimiseen yli laivankannen… Ja nyt hän ei enää milloinkaan keinu aalloilla…
Silloin kuului yön pimeästä hiljaisuudesta kaukainen, vaikeroiva ääni. Ensin ei kuulunut mitä se oli, mutta sitten he tunsivat sen kurkien huudoiksi. Ne lähenivät, lähenivät, lähenivät… kuului selvästi, että siinä oli suuri parvi — pitkä, muuttava parvi. Kuin välähtäen muistuivat hänen mieleensä kauniit kesäillat muinaisessa lapsuuden kodissa: hän on pieni poika, aurinko on juuri laskenut, vain punainen rusko peittää vielä länsitaivaan… Hän seisoo pihalla kuunnellen kurkien salaperäisiä huutoja kaukaisella suolla…
Ne lähenevät — ne ovat jo kohdalla… Ah — nuo huudot eivät nyt olekaan samanlaisia kuin muinoin, lempeinä kesäiltoina… Nyt kun ne muuttavat, kaikuvat niiden huudot niin toivottomina, valittavina ja surullisina — niinkuin ne jättäisivät ikuisia jäähyväisiä… Huudot etääntyvät yhä kauemmaksi, yhä kauemmaksi… He kuuntelevat jännittyneinä, henkeä pidättäen… Hetkeen ei kuulu enää mitään — mutta sitten kuuluu vielä kerran yksi ainoa huuto niin kaukaisena ja heikkona kuin aavistus…
Ja taasen on hiljaista…