Ja vaimo polvistui ja painoi päänsä miehen rintaa vasten. Mies tarttui hänen päähänsä ja suuteli häntä, puhuen hiljaa ja hellästi:

— Rakkaani… Minä en ole milloinkaan rakastanut sinua niin kuin nyt…

Hän hymyili, sillä hänen mieleensä muistui taas se ilta, jolloin he ensi kerran olivat soutelemassa. Hän painoi sähkönappulaa, ja heti alkoi verhojen takaa kuulua heidän lempivalssinsa alakuloinen sävel. Hän katsoi hymyillen vaimoansa ja kysyi kuiskaten:

— Muistatko…?

— Oi rakkaani… muistan… muistan… — sopersi nainen liikutettuna.

Niin… siitä oli kaksikymmentäviisi vuotta, mutta heidän molempien mieleen tuli tapaus yhtä selvänä kuin se olisi tapahtunut eilen.

He olivat kaukana lahdella, kaupungin melu ja jyrinä ei kuulunut enää — soitto vain kuului… Ja silloin alkoi äkkiä kuulua tämä sama valssi — niin vienona ja surumielisenä, että tyttö purskahti itkuun. Ja silloin mies hellitti airoista, meni tytön viereen ja suuteli häntä…

Se oli heidän ensimäinen suudelmansa…

Kaksikymmentäviisi vuotta! Ja nyt tuudittaa sama sävel hänet kuolemaan…

Mutta hän ei tuntenut enää mitään kaipausta… Elämä oli antanut hänelle paljon, vaikkakin ankaran taistelun jälkeen. Hän tunsi itsensä nyt onnelliseksi…