Sävel läheni loppuaan… värisi vielä hetken ja häipyi sitten kuin kaunis unelma… Mutta sekään ei tuottanut enää mitään tuskaa — hänen oli niin sanomattoman kevyt ja rauhallinen olla. Hän hymyili omaisilleen ja sanoi heikolla äänellä:
— Muistatteko Petroniusta?
Kukaan ei vastannut. He vain hymyilivät.
Sitten hän otti vielä annoksen morfiinia.
Hän nojautui yhä raskaammin leposohvansa selustaa vasten, ja hänen kasvonsa muuttuivat yhä kalpeammiksi. Mutta hänen huulensa hymyilivät ja hänen katseessaan kuvastui sanoin kuvaamaton rauha, kun hän kuiskasi kuin itsekseen:
— Oi, miten hyvä minun on olla…
— Isä… eikö sinulla ole mitään tuskia…? — kysyi vanhin poika.
— Ei mitään tuskia… Hyvästi nyt… rakkaani…
Hän katsahti jokaiseen rauhallisella, väsyneellä katseellaan, ja he tarttuivat taas hänen käsiinsä. Ja vaikka he käsittivät, että he nyt näkevät hänet viimeisen kerran elävänä, ja vaikka he olivat kauhulla ajatelleet tätä hetkeä, niin se ei ollutkaan kauhea. Kun he katsoivat hänen tyyniä, hymyileviä kasvojansa, eivät he saattaneet tuntea mitään tuskaa. Oli vain niin omituisen juhlallista, salaperäistä ja hiljaista…
Hän hymyili yhä raukeata hymyänsä — niinkuin olisi muistellut jotain suloista, ja hänen puoliksi suljetuissa, hiukan himmeissä silmissään oli sellainen katse kuin katsellessa jotain kaunista, kaunista näkyä… Ja hän kuiskasi itsekseen niin katkonaisesti ja heikosti, että se muistutti yötuulen suhinaa: