Omituisen hellyyden valtaamana tarttui vanhin poika hänen käteensä ja sanoi väräjävällä äänellä:
— Älä itke, Matti… Isä ei ole meille kuollut… Hän elää aina meidän muistossamme…
— Minä en itke surusta — muuten vain… — nyyhkytti nuorukainen.
Ja keskimäinen poika, jonka silmissä kimalteli jotain, kuiskasi aivankuin itsekseen:
— Mikseivät kaikki ihmiset kuole noin…?
Naisen täytyi katsoa hämmästyneenä poikiinsa.
He eivät olleet milloinkaan puhuneet noin. Outo liikutus ja miehekkyys loisti heidän voimakkaista kasvoistaan. Ja vanhin poika tarttui äitinsä käteen, suuteli sitä — ja niinkuin olisi ymmärtänyt hänen ajatuksensa, sanoi hän lujasti ja hellästi:
— Niin, äiti…
Mutta leposohvalla lepäsi mies kalpeana, uljaana… Ja hän hymyili vieläkin — niinkuin hän olisi nukkunut ja näkisi suloista unta…