STORM on katsonut Mirjamiin kuin huumaantuneena; kiihkeästi. Oi minä en tahdo voida uskoa sitä, että me olemme vasta äskettäin tutustuneet! Minusta tuntuu kuin olisin tuntenut teidät kauan, jo lapsuudesta asti… Eikä kukaan ole vielä koskaan osoittanut minulle tuollaista ymmärtämystä.
MIRJAM sisäisellä innostuksella. Se johtuu ehkä siitä, että kohtalossani on jotain samanlaista kuin teidänkin… Ja minä olen varma, että tulen muistamaan tämän illan hyvin kauan… aina… Ja kun en tiedä koska teidät taas näen — niin tahtoisin sanoa, että… että te tietämättänne olette taiteilija…
STORM luoden katseensa alas. Nyt minun täytyy ruveta syyttämään teitä samasta rikoksesta, josta te äsken minua syytitte…
MIRJAM hieman hämmentyen; hurmaavasti hymyillen. Niin — me taidamme sitten molemmat olla syyllisiä…
STORM tarttuen hänen käteensä; tulisesti. Jospa te tietäisitte, miten…
LUND ilmestyy ovelle, katsoo terävästi Stormia ja lausuu kumartaen.
Anteeksi… minä en huomannut…
Poistuu.
STORM kummastellen. Miksi herra Lund katsoi minuun niin merkillisesti?
Lieneekö hän suuttunut?
MIRJAM hämillään. Mistäpä hän olisi suuttunut…? Se on vain mielikuvitusta…
STORM. Ei, ei se ole mielikuvitusta… minä näin sen. — (Iloisesti) —
Mutta sehän on samantekevää! Minä en välitä koko maailmasta!