MIRJAM veitikkamaisesti. Mikä olisi teidät siitä estänyt, jos asia olisi niinkuin sanotte…?
STORM epävarmasti. Emme ole tavanneet siten, että… olisi ollut…
MIRJAM. Olimmehan me yhdessä tuomari Lindevallin luona…
STORM. Niin — mutta siellä en saanut edes pienintäkään tilaisuutta puhua kanssanne kahdenkesken. — (Hiljaa, kiihkeästi) — Ja nyt kun minulla vihdoinkin on tilaisuus siihen… kun tunnen itseni siitä hyvin onnelliseksi — silloin te sanotte, että minä imartelen.
MIRJAM hiljaa, kiehtovasti. Minä olen hyvin pahoillani… mutta myöskin iloinen… jos olin väärässä.
STORM. Te olitte väärässä… Ettekö te sitten usko minua?
MIRJAM heittäen äkkiä kaiken teeskentelyn. Olen tehnyt teille väärin, antakaa minulle anteeksi… Minä uskon teitä täydellisesti… Niin — minä olen vakuutettu siitä, ettette koskaan puhu muuta kuin totta… Ettekä voi uskoa, miten hyvin ymmärsin teidät äsken. Sillä minäkin olen orpo…
STORM lämpimästi. Niinkö? Tekin… Silloin te kyllä ymmärrätte… Te tunnette silloin tuon tunteen.
MIRJAM liikutettuna. Tunnen, tunnen… Eikä kukaan muu kuin se, joka on sen kokenut, saatakaan käsittää, kuinka kauhealta tuntuu, kun ihminen ensikerran tajuaa, että suloinen lapsuus on auttamattomasti, ikuisesti kadotettu — kun tuntee, ettei saa siitä yhtä ainoata päivää takaisin… Ei nähdä koskaan äitiään, vaikka kuinka polttavasti kaipaisi… Silloin tuntuu kuin särkyisi jotakin…
Äänettömyys.