LINDEVALL. Tässä olen. Millä voin teitä palvella?
MIRJAM. Tarkoitan vain, ettette hyvästiä sanomatta menisi… Ja sitten on minulla sanottavaa teidän ystävällenne… Niin, herra Storm — minun on pyydettävä teiltä jotakin…
STORM kohteliaasti. Ja olkaa varma jo edeltäpäin, että se pyyntö täytetään.
LINDEVALL. Hyvää yötä, neiti! Ja kiitos teille kaikesta! Näkemiin,
Bruno.
Poistuu.
MIRJAM hiukan arasti ja epävarmasti. Niin… sitä minun piti vieläkin pyytää, että te kokonaan unohtaisitte sen ikävän, mikä täällä tapahtui… Ja sitten — niin, te sanoitte äsken tunteneenne kuin me olisimme jo kauan tunteneet toisemme… Minä olen kuullut sen lauseen ennenkin ja luullut sen fraasiksi — (Hiljempaa) — Mutta nyt tunnen, että se on totta… Sillä minustakin tuntuu — aivankuin te olisitte hyvin… hyvin läheinen…
STORM tarttuu hänen käteensä, ja vaikkei hänen sanoissaan ole mitään, kuvastuu hänen tulisessa katseessaan ja hillityssä äänessään outo rajuus ja voima, joka paljastaa sen, mitä sanat eivät ilmaise. Niin, niin — minun täytyy saada tavata teitä…
MIRJAM katsahtaen häneen kiehtovasti. Niin, sitten soitan
Sibeliustakin…
Ja taas hän katsahtaa Stormiin tuolla omituisella katseellaan,
joka saa tämän punastumaan.
STORM hiljaa, pidätetyllä kiihkolla. Koska saan tulla…?