MIRJAM. Niin.
LINDEVALL. Kas tuota veitikkaa kun ei ole sanallakaan minulle ilmoittanut — hän on tahtonut taas yllättää! Mutta hän on todellakin omituinen — hän tekee kaikki aivankuin leikillä! Että hän, joka on urheiluun käyttänyt niin paljon aikaa, että nyt on maan paras ylioppilasurheilija, tulee kolmessa vuodessa kandidaatiksi — se on todellakin yllätys.
MIRJAM. Niin, jos hän nyt läpäisee…
LINDEVALL. Läpäisee? Se on jo edeltäpäin tiettyä, että hän läpäisee! Minkä kerran panee päähänsä, sen hän myöskin toteuttaa. Hän on nyt kerran sellainen. — (Hymyillen) — Niin ettei teidän siitä tarvitse rauhaton olla.
MIRJAM hymyillen hämillään. Olisinko mielestänne kovin utelias, jos kysyisin, miksi niin innokkaasti olette etsinyt Brunoa… herra Stormia tarkoitan…
LINDEVALL muuttuen vakavaksi. Niin — minun on todellakin hänelle ilmoitettava eräs tärkeä asia… kuinka nyt sanoisin: virka-asia… Mutta suotteko anteeksi, ellen sanoisi sitä…? — (Mirjam näyttää säikähtyvän) — Ei ei, neiti, se ei ole mitään ikävää! Päinvastoin tulee se tuottamaan hänelle ja teille iloa… Kun myöskin tiedän, että hän mielellään itse ilmoittaisi sen asian teille, niin minun täytyy luopua siitä mieluisasta tehtävästä… Muuten olen aivan varma siitä, että te, neiti, tulette olemaan ensimäinen, jolle hän sen ilmoittaa — hän on rientävä tänne ensimäisellä autolla minkä tapaa!
MIRJAM hämillään ja iloisena. Älkäähän nyt, herra Lindevall.
LINDEVALL nousten. Uskokaa vain minua! — (Leikillisesti) — Nyt menen väijymään hänen asuntoonsa… Ja toivokaamme, että hän malttaisi poiketa sinnekin — koska se on aivan tien varrella. Hyvästi neiti!
MIRJAM. Hyvästi, hyvästi! Tervetuloa toistekin!
Saattaa hänet eteiseen.