INGRID. Tiedättekö mitä, neiti…? Minäkin olen pelännyt sitä teidän puolestanne…
MIRJAM kuin kauhulla. Sinäkin…? Kuinka sinäkin sitä pelkäät?
INGRID. En tiedä — pelkään vain…
MIRJAM yhä kasvavalla kauhulla ja levottomuudella. Oi se ei saa tulla ilmi! Ei, ei, ei… Sillä enhän minä ketään toista ole koskaan rakastanut kuin Brunoa. Onneksi ei kukaan muu kuin sinä tiedä Lundista — ja ethän sinä koskaan kerro…?
INGRID luoden katseensa alas. Enhän minä… Kuinka neiti voi sellaista ajatella? Soiko ovikello…?
Tulee eteiseen ja aukaisee oven, mutta siellä ei olekaan ketään. Mirjam seisoo jännittyneenä odottaen, mutta kun ei kukaan tule, alkaa hän levottomana kävellä.
Hetken kuluttua istuutuu hän pianon ääreen ja alkaa soittaa Valse tristeä.
Kun hän on hetken soittanut, tulee eteiseen Lund. Hän on vakavan, miltei surullisen näköinen ja puhuu tummalla, hiljaisella äänellä.
LUND. Olisitteko ystävällinen ja kysyisitte, voiko…
INGRID. Kyllä…