MIRJAM. Mitä? Näyttää aivankuin et soisi minun näyttelevän! Niinkuin olisit pahoillasi…
STORM. Sinä et saa nauraa, mutta minä olen miltei mustasukkainen Romeollesi, Lindénille… Tunnen suoranaista tuskaa kun häntä hyväilet… Ja nuo hellät sanat…
MIRJAM hellästi ja kiehtovasti. Sinä oma, rakas — (Suutelee) — tyhmä armaani! Etkö sitten ymmärrä, että sinua minä ajattelen, sinua suutelen — ja sinulle olen kaikki nuo hellyydet tuhlaavinani.
STORM. Anna minulle anteeksi. Minä olen narri, mutta rakkauteni tekee minut siksi. — (Hiljaa, liikutettuna) — Oi Mirjam… Minä olen tähän asti kulkenut kuin sokea… vasta sinut nähtyäni tiedän, tunnen mitä elämä on. Oi jospa tietäisit…
MIRJAM. Miksi en tietäisi, kun tunnen itse samoin…
Suutelevat pitkään.
Ingrid on tuskallisin ilmein kuunnellut. Nyt hän sulkee hiljaa oven ja alkaa aivankuin horjuen poistua.
Multa samassa hän vaipuu tuolille, ja rajusti nyyhkyttäen painaa hän kasvonsa pöytää vasten. Hetken kuluttua hän nousee ja poistuu omaan kamariinsa.
STORM. Tiedätkö mitään uutta, Mirjam?
MIRJAM. En.