Ilmestyy ovelle ja huomatessaan Lundin, tulee hänen luokseen kysyvä ilme kasvoillaan.
Miksi et tullut?
LUND hillityllä äänellä. Aioin juuri tulla — olin vain ajatuksissani. Ja siihen olet syypää sinä, Mirjam — ja sinun hurmaava soittosi. Tiedätkö, minusta tuntui aivankuin olisimme olleet kahden… kahden koko maailmassa. Niinkuin olisin nähnyt suloista unta, josta ei milloinkaan tahtoisi herätä. Vasta kun olit lopettanut, huomasin vieraat…
MIRJAM. Niinkö…?
LUND. Niin… Minä en ajatellut lainkaan tuota kummallista säveltä… näin vain sinun valkeat kätesi, jotka loihtivat esille nuo äänet — ja muistelin. Silmieni ohi liukui koko se ihana aika, jonka olen saanut viettää kanssasi — minä muistin kaikki. Miten ihana onkaan elämä!
Suutelee Mirjamia.
MIRJAM teeskennellen pelästystä. Ystäväni… älä nyt…. Voivat nähdä.
LUND. Antaa heidän nähdä.
MIRJAM. Mutta etkö sinä lainkaan ajattele seurauksia? Saattaisivat juoruta mitä tahansa…
LUND. Mitä me niistä enää välitämme? — (Kiihkeästi) — Ei, minä en voi enää olla näin piilosilla sinun kanssasi — aivankuin varkain. Minä tahtoisin nyt juuri sanoa jokaiselle, huutaa, että sinä olet minun, minun! Mirjam… minä kyllä tiedän, ettei tämä ole sopiva hetki, mutta minä pyytäisin sinua vihdoinkin suostumaan avioliittoomme…