STORM muistaen, hämmentyneenä. Niin… niinpä todellakin… Hän kertoi käyneensä täällä.
MIRJAM vielä pelästyneenä, mutta hellästi. Oi, miten sinä pelotit minut! Miten paha sinä olet, Bruno… Kuulustelet minua aivankuin jokin tutkintotuomari…
STORM sisäisen kiihtymyksen vallassa. Niin, minä olen niin paha, ettet sinä saata sitä käsittää! En voi edes itsekään ymmärtää, miten hirveä ajatus minulle tuli… — (Kuiskaten) — Minä ajattelin, että jos sinä olet ollut jonkun toisen — niin minä tartun sinun kaulaasi ja…
MIRJAM. Mitä kauheita sinä puhut..?
STORM yhä kiihtyen. Niin… se on kauheata, mutta minä rakastan sinua niin suuresti… että sinun täytyy tulla omakseni! Se voi olla väärin, se voi olla mielettömyyttä — mutta sinun täytyy olla yksistään minun! — (Hän muuttuu pelottavan näköiseksi ja sanoo hiljaa, hammasta purren) — Kun ajattelen, että joku suutelisi ja syleilisi sinua… ja minä sen saisin tietää… — niin minä — niin… siitä seuraisi onnettomuus…
MIRJAM syöksähtää väristen seisoalleen, sopertaen. Rauhoitu, rauhoitu…
STORM. Sinä… sinä kalpenet? — (Lähenee uhkaavasti Mirjamia) — Sano heti, onko sinulla rakastaja — minun täytyy se tietää…
MIRJAM peräytyy kirkaisten. Bruno… Bruno…!
STORM kokonaan suunniltaan. Onko se siis totta? Onko… onko? — (Puristaa niin rajusti Mirjamin rannetta, että tämä vaipuu kirkaisten polvilleen. Mutta Storm ei hellitä sittenkään, vaan sähisee entistä raivokkaammin) — Etkö sinä kuule..? Vastaa minulle! Vastaa minulle! Kuuletko sinä?
MIRJAM nyyhkyttäen. Kuinka sinä voit sellaista ajatella…?