STORM vaipuu tuolille, tarttuu päähänsä ja kuiskaa käheästi, kuin salaperäisellä kauhulla. Tuo kauhea… joka taas tuli… Minä olen kirottu.
MIRJAM katsoo häneen hetken, sääli ja hellyys valtaavat hänet; hän menee Stormin luokse ja lausuu huolestuneena. Mitä sinä sanoit? Mikä sinulle tuli…? Sinähän aivan vapiset… ja kylmä hiki virtaa otsaltasi… Sano… puhu minulle.
STORM on hetken ääneti, sitten hän äkkiä syöksähtää polvilleen Mirjamin eteen — ja niinkuin hänen sielunsa järkähtäisi, avautuisi salaisimpia pohjia myöten, parahtaa hän käheästi. Mirjam… älä tuomitse minua… Minä en voi sille mitään. Minä olen kirottu, kirottu…
Hänen äänensä katkeaa ikäänkuin tukahutettuihin nyyhkytyksiin.
MIRJAM. Bruno… puhu minulle. —
STORM. Niin — sinä ehkä hylkäät minut… koko elämäni onni saattaa nyt mennä, mutta nyt minä tunnustan sinulle kaikki… Sillä sinä et tiedä, millainen olen… Minä pelkään, ettet sinä voi minua ymmärtää — kun en itsekään täysin ymmärrä… mutta, mutta…
MIRJAM hyväillen hellästi hänen päätään. Rakkaani… kerro minulle kaikki.
STORM. Niin Mirjam… Minä olen todellakin kirottu… Minä olen sellainen kurja, että kun raivostun, niin en voi hillitä itseäni… en tiedä mitä teen. — (Sisäisellä kauhulla) — Minulle tulee jonkunmoinen outo, kauhea halu iskeä, murskata, surmata…
MIRJAM äänettömyyden jälkeen, hiljaa. Onko se mahdollista…? Onko se totta?
STORM. Se on liiankin totta. Se on synkistänyt koko elämäni… Ja miten olenkaan koettanut taistella sitä vastaan. Juuri sentähden olen niin paljon urheillutkin, jotta saavuttaisin mielenmalttia, kylmäverisyyttä. — (Epätoivoisesti) — Minä luulin sen jo voittaneeni — ja nyt se taas tuli. Kaikki on turhaa…