MIRJAM liikutuksen ja hellyyden valtaamana. Ei, ei — se ei ole turhaa! Sinä unohdat tuon, Bruno — sinun täytyy unohtaa se! Minä rakastan sinua!
STORM hämmästyneenä, hiljaa. Oi Mirjam… Voitko sinä sittenkin minua rakastaa?
MIRJAM. Enemmän, enemmän… Enemmän kuin omaa elämääni.
Äänettömyys.
STORM häpeän valtaamana. Nyt vasta oikein huomaan, minkälainen raakalainen minä olen… Sinua minä saatoin epäillä.
MIRJAM epäröiden. Mutta jospa minä en olekaan sellainen kuin luulet… kuvittelet…
STORM liikutettuna, hurmaantuneena. Sinä olet sellainen! Kun katson sinua, niin tahtoisin vaipua maan alle kun muistan, miten… Ja minä kiroan itseni jos vielä sinua epäilen. — (Nousee, tarttuu Mirjamin päähän, katsoen häntä silmiin) — Niin — sinähän et voi olla muuta kuin rehellinen, puhdas… Ja jos sellainen nainen rakastaa minua… enkä sittenkään kykene parantamaan itseäni — niin minä joudankin silloin hukkua…
MIRJAM tuskallisesti. Älä… älä puhu noin…
STORM. Minun täytyy puhua… Minun on niin omituinen ja hyvä olla, nyt kun meidän välillämme ei ole mitään salaista, ei mitään epäiltävää. Ja minä tahdon tulla hyväksi. Minusta on kaikki kuin unennäköä, tuntuu niin kummalliselta, että sinä voit kuitenkin minua rakastaa — vaikka olen sellainen…
MIRJAM hellästi ja kiihkeästi. Armaani… Sinun rajuuttasi ja voimaasi minä rakastan… Kaikki muut ovat sinun rinnallasi raihnaisia raukkoja.