LUND vakavasti. Minä pelkään, että sinä kaikesta huolimatta tulet hänen kanssaan onnettomaksi.
MIRJAM kiivastuen. Miksi niin? Selitä tarkemmin. Muuten sanon, että väitteesi johtuu mustasukkaisuudesta?
LUND. Koska sanot noin, niin olen pakoitettu selittämään… Sano sentään ensin, tunnetko sinä tuon isoisän…? Tarkoitan hänen elämänsä…
MIRJAM. En todellakaan… En ole häntä edes koskaan nähnyt… Mutta minulle on kerrottu hänestä paljasta hyvää.
LUND. Loppuikänsä on hän kyllä elänyt moitteettomasti… Mutta nuorena hän on ollut pitkän ajan vankeudessa.
MIRJAM hämmästyen. Vankeudessa… Ja mistä syystä…?
LUND. Murhasta. — Hän tappoi vaimonsa, kun sai tietää tämän olleen uskottoman.
MIRJAM kalpenee ja on aivankuin pyörtymäisillään.
LUND. Niin… minä pelkään, ettet tule onnelliseksi hänen kanssaan… Anna minulle anteeksi, minä en voinut olla kuulematta… minä kuulin kaikki teidän keskustelunne… Ja tiedätkö, minun mieleeni johtui juuri tuo yhtäläisyys hänen isoisänsä kanssa. Minä tunnen Brunon lapsesta asti ja olen jo ennen pannut merkille hänen rajun, häikäilemättömän luonteensa. Siinä on aivankuin jonkunmoista atavismia, sillä hänen isänsä oli kokonaan toisenluontoinen… — (Ääntään hiljentäen) — Minä nimittäin suuresti pelkään, että hän on juuri isoisältään perinyt sen — minun ei tarvitse sitä sanoa, sinä kyllä ymmärrät, mitä tarkoitan… Täytyihän sinun kuulla, miten hänen äänensä ihan värisi murhanhimosta… Usko minua Mirjam: hän on kaikista kyvyistään ja avuistaan huolimatta kauhea ihminen… Ei — hän on hirviö.
MIRJAM hiljaa sopertaen. Hän rakastaa minua…