LUND. Rakastaa! Onko sellainen rakkautta? Ei — se on raakaa itsekkäisyyttä! Rakkaus on alistuvaisuutta, uhrautuvaisuutta, mutta hän… Oh, minä pelkäsin sinun puolestasi… minä milt'ei vapisen, kun muistelen hänen sanojaan… hänen ääntänsä.
MIRJAM hiljaa. Minä olen valmis karsimaankin…
LUND katkerasti. Kärsimään! Missä on sinun ylpeytesi, sinun itsenäisyytesi…?
MIRJAM kuin itsekseen. Ylpeyteni… itsenäisyyteni… Niin, sitä en tiedä… Hänen läheisyydessään menetän kaiken itsenäisyyteni… kaikki teoriani haihtuvat kuin tuuleen… Hän on niin erilainen kuin kaikki muut. — Saattaa olla niinkin, että rakkaus ei ole itsenäisyyttä…
LUND. Sinä siis rakastat häntä niin suuresti?…
MIRJAM kuiskaten kuin itsekseen. Niin… Enkä voi itsekään ymmärtää, miksi häntä niin rakastan. Kaikki on aivankuin yllättänyt minut, syöksynyt ylitseni kuin myrsky…
LUND hiljaa. Sinä sanoit myöskin rakastavasi minua…
MIRJAM. Minä en ymmärtänyt silloin mitä rakkaus on… Vasta nyt sen tiedän. — Minä olisin valmis kärsimään puutetta, minä kuolisin hänen puolestaan… Ja kuitenkin pelkään häntä toisinaan — pelkään hänen rakkautensa rajuutta, hänen voimaansa. — (Sisäisellä kauhulla) — Kun hän ei vain saisi koskaan tietää mitä meidän välillämme on ollut… —
Katsoo Lundia tutkivasti.
LUND. Mutta miksi sitten menet hänen kanssaan naimisiin?