Auttakaa! Auttakaa!
INGRID on lamauttavassa tuskassa kuunnellut koko ajan. Kun laukaus kuuluu, värähtää hän aivankuin hänet olisi ammuttu. Vasta Lundin avunhuudon kuultuaan pääsee hän jähmettyneestä tilastaan ja huutaa.
Apua! Apua! Apua!
Ja taas hän alkaa tuskasta ja kauhusta väristen kuunnella.
Yhä jatkuu taistelu pimeässä makuuhuoneessa. Sieltä ei kuulu yhtään sanaa — kuuluu vain miten suuri peililasi lentää sirpaleiksi… ja epämääräistä painiskelun töminää… Sitten tukehtunut, tuntematon huuto, jonka vain vaivoin eroittaa avunhuudoksi… Sitten jotakin hervotonta potkimisia, korinaa — ja vihdoin pitkä, tuskallinen hiljaisuus.
Lopulta kuuluu sieltä raskaita askeleita. Särkynyt ovi avautuu, ja sisään astuu — Storm.
Hän pysähtyy aivankuin valoa säikähtäen ja katsoo käsiinsä kuin mieletön. Hän lähenee Mirjamin ruumista, mutta peräytyy kauhuissaan, kun huomaa sen kuolleeksi…
Hänen raivonsa talttuu, ja masentuneena lysähtää hän tuolille, jääden tuijottamaan Mirjamin ruumista — ja välillä katsoo hän käsiinsä, niinkuin olisi menettänyt järkensä.
Niin istuu hän kauan. Kerran purskahtaa hän kaameaan nauruun — mutta se muistuttaakin enemmän pidätettyä itkua… Sitten peittää hän käsillään kasvonsa, ja pitkän ajan kuluttua kuuluu hänen kurkustaan käheä ähkynä…
Äänettömyys.