Pitkän äänettömyyden jälkeen kuuluu jostakin kauempaa epäselvästi joitakin karkeita kirouksia ja senjälkeen jonkun hullun ontto, pitkäveteinen nauru — niinkuin tuntemattoman villieläimen ulvonta…
STORM kokonaan suunniltaan, huutaa. Haa! Kuka taas nauraa?! Kuka, kuka?
Älkää naurako!
Kävelee entistä kiivaammin, tukkien korviansa käsillään.
Silloin ilmestyy tirkistysreikään liikkumaton, verestävä silmä, tuijottaen suoraan Stormia.
STORM muuttuen aivankuin mielettömäksi. Silmä, silmä… silmä! Pois, pois! Pois tuo kauhea silmä!
Avain kirskahtaa ilkeästi lukossa, ovi aukenee, ja kynnykselle ilmestyy tavattoman suurikokoinen, raa'annäköinen vartija, kädessä avainkimppu.
VARTIJA kolealla, tunteettomalla äänellä. Mikä on hätänä? Mitä te huudatte?
STORM. Älkää tuijottako minuun tuosta reijästä! Teidän silmänne on kuin kuolleen ihmisen silmä… Minä en voi kestää sitä! En, en, en!
VARTIJA hiljaa, uhkaavasti. Älkää huutako! Jos te ette lakkaa huutamasta — niin kyllä meillä löytyy keinoja, joilla suu tukitaan… Vaikka olettekin ollut herrasmies, niin luuletteko sentään saavanne pitää tuollaista elämää…? Mitä tulee siihen, että katselen toimianne, niin on se kokonaan minun asiani — eikä kuulu teille!
STORM katsahtaa jakkaraan ja sanoo käheästi. Menkää… menkää paikalla täältä! Muuten tapahtuu onnettomuus…