INGRID syvästi katuen. Voitteko… voitteko antaa minulle anteeksi…?
STORM. Ei minulla ole mitään anteeksi annettavaa…
INGRID. Oi, te ette tiedä…
STORM. Mitä sitten?
INGRID. Sitä, että neiti oli syytön… ja minä olen kaiken saanut aikaan… — (Tuskallisesti vaikeroiden) — Mihinkä, mihinkä minä menen…? Hän oli syytön…
STORM havahtuen. Syytön… Mitä sillä tarkoitatte?
INGRID. Sitä juuri, että hän oli syytön… Teitä yksin hän rakasti… Herra Lundin kanssa he olivat olleet ennen — mutta ei sitten enää kun hän teidät tunsi… Silloin illalla kutsui neiti herra Lundin sanoakseen, ettei hän enää koskaan saa tulla… Minä tiedän sen…
STORM. Onko tuo totta?
INGRID. On — minä vannon sen!
STORM. Mutta miksi sitten toisin sanoitte?