INGRID. Niin — minä luulin hänen teitä pettävän… luulin, ettei hän teitä enää rakastanut… Vasta kirjeestä näin…
STORM. Mistä kirjeestä?
INGRID. Neidin kirjeestä… Hän kirjoitti samana iltana teille kirjeen… ja kun tuo onnettomuus tapahtui — niin minä… minä luin sen. — (Hiljaa) — Tässä se on…
STORM tuijottaen kauhistuneena kirjeeseen. Hänen kirjeensä…
Hirveä tuska kuvastuu hänen kasvoissaan ja hän nojautuu seinään kuin olisi kaatumaisillaan. Lopulta hän lysähtää rahille istumaan.
INGRID vaipuu äkkiä polvilleen Stormin viereen ja painaa nyyhkyttäen kasvonsa hänen kalpeata kättänsä vastaan.
Pitkä äänettömyys.
INGRID yhä painaen Stormin kättä kasvojaan vastaan; hiljaa kuiskaten.
Minä rakastan teitä…
STORM aivankuin kauhistuen. Te…
INGRID masentuneesti ja nöyrästi. Se on kyllä väärin, että rohkenen sen sanoa — kun olen niin paljon teitä vastaan rikkonut… Mutta minä koetan sovittaa sen… Minä olen kuolemaan asti teidän orjanne… Jos te tahdotte, jos te käskette, olen minä valmis heti kuolemaan… Mutta antakaa anteeksi… minä olen niin onneton…