Äänettömyys.
STORM hiljaa ja synkästi. Niin… se oli kai minun perintöni… se minun perintöni olikin… Se on ollut tielläni kuin musta kiviseinä — ja siihen nyt olen murskaantunut…
Äänettömyys.
LINDEVALL kuin itsekseen, syvällä surulla. Niin sinulle sitten kävi…
STORM. Niin kävi — eikä sitä enää voi auttaa…
LINDEVALL. Tämä on siis viimeinen kerta kun näemme… — (Hetken kuluttua puhuu hän suuren liikutuksen valtaamana) — Muistatko vielä miten ensikerran tapasimme toisemme…? Silloin sinä pelastit minut varmasta kuolemasta… Minä muistan vielä niin selvästi, miten voimani loppuivat, aallot alkoivat lyödä ylitseni ja minä olin juuri vaipumaisillani syvyyteen… Silloin tunsin, että joku tarttui minuun ja voimakkain vedoin alkoi uida rantaa kohden. — (Särkyneellä, tukehtuneella äänellä) — Niin… sinä pelastit minut hukkumasta — ja nyt minä en voi sinua pelastaa…
Painaa kasvonsa Stormin olkapäätä vastaan ja hänen hartiansa nytkähtelevät niinkuin hän nyyhkyttäisi.
STORM omituisen reippaasti, pudistaen hänen kättään. Ystäväni, veljeni!
Älä ajattele sitä niin synkältä kannalta — jokaisenhan täytyy kuolla!
Minähän olen vain yksi ihminen… Ja mikä on yksi ihminen:
hiekkajyvä.
Äänettömyys.
LINDEVALL pakottaen itsensä tyyneksi. Niinhän se kai on… Mutta sinä
Bruno… olet loppuun asti mies.