STORM hypähtäen seisoalleen. Onko se totta? Mitä se on? Onko se sitä kuin pyysin?
LINDEVALL ojentaen hänelle pienen pullon. On. Sitä se on.
STORM pudistaen hänen kättään kauan liikutuksen vallassa. Ystäväni… ystäväni… ystäväni… Minä kiitän sinua… Anna minulle anteeksi…
LINDEVALL. Ystävä parka, ei sinun tarvitse mitään anteeksi pyytää… Minäkään en voinut toisin käyttäytyä — minun täytyi koettaa saada sinut luopumaan päätöksestäsi… Minun on ollut niin kauheata ajatella, että sinä, voimakas, nuori, lahjakas — että sinusta huomenna olisi jälellä vain kylmä ruumis… Ei, se on liian hirveätä…
STORM. Etkö sinä sitten ymmärräkään minua?
LINDEVALL. Ymmärrän kyllä… Minä aavistin jo ennenkin, ettet luopuisi päätöksestäsi — nyt olen varma siitä. Ymmärrän senkin, ettet voi toisin tehdä…
STORM. Miten hyvältä tuntuukaan, että sinä edes ymmärrät.
LINDEVALL. Niin veli… ja minusta tuntuu nyt kuin sinun voimakas, kokonainen luonteesi ei olisi koskaan voinut sopeutua tähän puoliluonteiden, sovinnaisuuden, valheen ja ulkokultaisuuden ilmapiiriin… Sinä otat elämän liian suoraan, liian ankarasti ja tinkimättömästi… Vielä minä pyytäisin, ettet syyttäisi itseäsi niinkuin äsken… Sinä et voinut mitään sille onnettomuudelle… Ja tuo hillitsemätön piirre sinun luonteessasi ei voi olla muuta kuin edellisten sukupolvien perintöä…
STORM hätkähtäen. Perintöä?
LINDEVALL. Niin, meillä kaikilla on — toisilla enemmän, toisilla vähemmän — jotakin sieltä kaukaa muinaisuudesta… Jokin intohimo, joku piirre luonteessamme, joka kerran saattaa nousta meitä itseämme voimakkaammaksi ja syöstä meidät turmioon. Mitä me silloin voimme…?