Silloin alkaa hyvin kaukaa kuulua hautauskellojen soittoa. Ja vaikka se kuuluu hillittynä ja kaukaisena, hypähtää Storm ylös — aivankuin kuolemaantuomittu, jota tullaan noutamaan mestauslavalle. Ja niin seisoo hän kauan, kuunnellen noita surullisia, kumajavia ääniä… Hänen hautauskellonsa… — (Kuuntelee) — Ei, ei! Minä en tahdo kuunnella…
Tukkii käsillään korvansa ja alkaa vielä kerran kävellä kiivaasti edestakaisin kopissaan. Ja mitä kauemmin hän kävelee, sitä heikommilta näyttävät hänen askeleensa. Kerran hän horjahtaa kuin olisi kaatumaisillaan.
Äkkiä hän pysähtyy kuin naulattuna. Hänen herkistyneeseen korvaansa on saapunut kaukainen, epämääräinen ääni — aivankuin ihmissielun valitus jostakin kauheasta, tuntemattomasta syvyydestä… Vähitellen alkaa se kuulua selvemmin: se on Chopin'in surumarssin sävel, joka lähenee niin hitaasti, hitaasti…
Storm kuuntelee kuolemankalpeana ja aivankuin henkeä pidättäen lähenevää säveltä. Mutta kun se on miltei vankilan kohdalla… ja sen raju, sanoin kuvaamaton epätoivo purkautuu ilmoille — silloin ottaa Storm taskustaan pullon ja tyhjentää sen yhdellä siemauksella. Ja istahtaa vuoteelle.
Kun sävel alkaa etääntyä, silloin vaipuu hän hiljaa pitkäkseen. Hänen jäsenensä oikenevat, veltostuvat… ja hänen kasvonsa saavat sanoin kuvaamattoman rauhanilmeen — hän aivankuin hymyilee hiljaa. Ja soitto yhä hitaasti häipyy. Yhä etenee soitto… Etenee… etenee… Hänen huulensa liikahtavat vielä kerran niinkuin hän olisi lausunut jonkun nimen — mutta mitään ääntä ei enää kuulu.
Ja niinkuin kaukainen, surullinen kuiskaus, kuni yksinäisen, hyljätyn ihmisen nyyhkytys, kuuluu vielä hiljaa Chopinin surumarssin sävel…