— Onko syytetyllä vielä… jotain sanottavaa?
Irja tahtoi puhua. Hän tahtoi huutaa julki kamalat tuskansa, kärsimyksensä ja sen hirvittävän vääryyden, jota hän oli saanut kärsiä. Hän tahtoi kysyä — ja vaatia vastausta! — minkätähden hänet niin julmasti petettiin ja miksi yhteiskunta, koko maailma leimasi hänet rikolliseksi sentähden, että hän oli tulemassa äidiksi ja osoitti ylenkatsetta ja kovuutta silloin, kun hän kipeimmin tarvitsi auttavaa, lämmintä kättä, rohkaisevaa sanaa. Eikä siinä kyllin! — se ryösti häneltä leivän, toimeentulon ja viskasi kylmästi yksin lapsensa kanssa taistelemaan taudin, kurjuuden ja nälkäkuoleman kanssa. Hän tahtoi kysyä, saako tuo mies, joka oli suurimpana syynä hänen elämäntappioonsa — saako sama mies nyt tuomita hänet? Lopuksi tahtoi hän kysyä, löytyykö kaikkivaltias jumala, joka näkee tämän ja antaa viattomien hukkua, joutua ikuiseen vaivaan ilman apua — vai eikö häntä ole? — Hän aukasi jo suunsa, mutta samassa tuntui kuin olisi joku iskenyt häntä päähän; häntä huimasi, hänen ajatuksensa sammuivat: hän ei muistanut mitä piti sanoa! Hän tahtoi sanoa edes jotain, mutta hänen päässään pyöri kaikki kohisevana sekamelskana: sanaakaan hän ei muistanut. Hän näki kaikki kuin harmaan sumun lävitse, joka näytti tihenevän, kietoutuvan hänen ympärilleen, kuni kamala, kuristava hämähäkinverkko, häntä ahdistaa, jalat hervahtavat, hän lysähtää polvilleen, hän tarrautuu epätoivoisesti lähellä olevaan tuoliin, hänen täytyy rukoilla Arnolta… mitä? Kuin rukoillen kääntää hän suunnattoman tuskan ja hädän vääristämät kasvonsa tätä kohti, mutta hän näkee vain harmaan, häipyvän haamun: suunnattomat hämähäkinverkot ympäröivät hänet läpitunkemattomana, lähenevät, puristuvat hänen ympärilleen tahmaisina, tukehuttavat… Hän parahtaa kuin hukkuva…
Samassa kuulee hän ankaran jymähdyksen, eikä tunne enää tuskaa… Ja ikäänkuin raskaan unen lävitse kuulee hän jonkun tutun, tukehtuneen äänen ähkyvän:
— Viekää syytetty ulos:
* * * * *
Seuraavana aamuna löydettiin kopista mielipuoli…
OLIKO SE VÄÄRIN?
I.
Tästä tulee kauniita hautakiviä, kun se on noin tasaista ja hienon väristä… melkein sinervänharmaata…
— Oo-jaa! Kyllä niiden alla maata kehtaa…