— Pian… pian…

Veli ymmärsi sen enemmän katseesta kuin tuosta käheästä korinasta; siinä oli niin sanomaton hätä ja kauhu, palava rukous ja tuska, että se tuntui pursuavan ulos noista suurista, mustista silmäteristä ja tunkeutuvan suoraan sydämeen, puristaen sen kokoon; se polttaisi ja piinaisi häntä kuolemaan asti, jollei hän nyt auttaisi kuolevaa veljeään.

Silloin hän ei voinut enää kestää! Hänen täytyi se tehdä!

Nopeasti otti hän pensaasta ladatun luodikon, asetti sen suun veljensä ohimoon ja laukasi…

Onneton ei liikahtanut — hiukan värähti…

Ruumis jännittyneenä, raateleva tuska ja kauhu sydämessä katsoi veli henkeä pidätellen, miten veri pursui luodinreijästä veljen ohimosta… miten silmät sulkeutuivat, siniset huulet vaalenivat ja kelmeät kasvot saivat rauhallisen, tyynen ilmeen… Sitten hän huokasi raskaasti… kuivasi hellästi puserollaan kirkkaat hikihelmet velivainajan otsalta, levitti takkinsa hänen kasvoilleen ja lähti ilmoittamaan tapahtumasta.

Mutta kiven alta tihkui hitaasti tummanpunaista verta…

II.

Vankikopissa — kolkossa, puolihämärässä vankikopissa, minne ei koskaan aurinko paista, ei kuulu lintujen laulu, eikä lasten nauru, vaan jossa ihmisen erottavat elämästä paksut, kylmät ja äänettömät kiviseinät siellä asteli hän lyhyin, säännöllisin ja väsymättömin askelin nurkasta nurkkaan ja ajatteli.

Kaikki viime aikojen tapahtumat olivat olleet kuin kamalaa, ilkeätä unta, josta hän oli päivä päivältä toivonut heräävänsä — vaikka turhaan! Ensin veljen surkea loppu, hänen hautajaisensa, oikeusistunto, jossa häntä syytettiin veljensä surmaamisesta, tuomio — ja vihdoin se, että hän oli täällä, varmensi sen, että kaikki oli totta, kamalaa todellisuutta! Kiusaantuneilla aivoillaan käsitti hän vihdoin senkin, ettei pääse täältä pois, ennenkuin pitkän vuoden kuluttua!