SPARTACUS (kamalan epätoivon valtaamana.)
Sinä … sinä rakastat kuitenkin minua…
LICINIA (sana sanalta heikkenevällä äänellä, jossa vielä kuolinhetkelläkin kuvastuu rakkaus.) Rakastan … rakastan … rakastan… (Vielä pari henkäystä ja hän on kuollut.)
SPARTACUS (hypähtää kauhistuneena ylös. Ja aivankuin patsaaksi jähmettyneenä, niinkuin ei käsittäisi tekoansa, tuijottaa hän lasittunein silmin surmattuun. Sitten hän, ikäänkuin unesta heräten, käsittää onnettomuutensa koko suuruuden ja raateleva tuska painaa hänen vartalonsa kokoon kuin olisi suunnaton taakka laskettu hänen hartioilleen; hän vaipuu kuolleen viereen vaikeroiden.)
— Licinia … Licinia…
Äänettömyys.
— Licinia! Herää! Minä rakastan sinua!
Hyväilee hurjan epätoivoisesti Licinian kalpeita kasvoja ja silittää hänen tukkaansa.
— Hän ei kuule…
Nousee polvilleen, tarttuu päähänsä vaikeroiden sanomattomassa tuskassa.
— Voi minua! En milloinkaan saa nähdä häntä elävänä… En milloinkaan…