Kaukaa kuuluu taas huutoja: Spartacus on kaatunut!
SPARTACUS (kohottaa päänsä, hänen silmänsä leimahtavat pelottavasti ja
katkonaisella äänellä, jossa epätoivo ja uhka kuvastuu, korisee hän
katkonaisesti.)
Me tulemme vielä…! Kirotut…
Vaipuu, eikä enää liiku… Vielä kerran kuuluu hänen suustaan terävä hammasten kiristys…
Hämärtyy yhä enemmän. Taistelun melu lakkaa kuulumasta — kuuluu vain yhtämittainen, heikko ja epämääräinen valitus, joka hiipii kuolevien kurkuista niin vieraana ja haikeana… Vähitellen tulee miltei pimeä ja silloin kuuluu selvästi taistelutantereen yli hitaasti lentävän korpin siipien suhina…
Esirippu sulkeutuu hiljaa.
EPILOGI.
APPIAN TIE.
Ristejä, ristejä…
Niin pitkälle kuin silmä kantaa, on kummallekin puolen tietä aina määrätyn välimatkan päähän pystytetty suuri, kiireesti kyhätty hirsiristi, ja jokaiselle ristille on naulattu ihminen: jokaisella ristillä riippuu orjasotilas.
Yllä kaareilee etelän heleänsininen, pilvetön taivas, ja kuulakas ilma värisee tulisen, armottoman auringon säteissä kuin sulatettu, hehkuva lasi…