Ristiinnaulittujen alastomat ruumiit on aurinko polttanut hehkuvan punaisiksi — nuo nuoret miesruumiit, joissa ei näy ainoatakaan raihnaista eikä heikkoa, vaan joissa tuskallisen kidutuksenkin jälkeen näkyy jäntevät, taisteluissa karaistuneet lihakset. Kun he liikahtavat, pusertuu turvonneista, rautanaulan lävistämistä kämmenpohjista ja jaloista punaista verta tipahdellen kuumalle hiekalle ja kiville kuin raskaat kyyneleet — aivankuin itkettäisi verikyyneleltä…
Polttavasta helteestä huolimatta ovat nuoret roomalaiset ylimykset saapuneet ajelulle. He ovat tulleet iloitsemaan orjien häviöstä, nähdäkseen nuo pelätyt kapinoitsijat vihdoinkin voitettuina, nöyryytettyinä, valittavina, armoa rukoilevina.
Tuska kuvastuu ristiinnaulittujen kasvoilla; näkyy sinertäviä, haljenneita huulia, vääristyneitä suita ja joidenkin otsilta vierivät suuret hikikarpalot kuin valkeat helmet — mutta kukaan ei rukoile, ei valita, ei huuda… Hampaitaan kiristellen tuijottavat he itsepäisesti ja jäykästi vastapäätä riippuviin tovereihinsa tai ylös ilmaan. Jotkut ovat pyörtyneet, heidän päänsä riippuu rinnalla, heidän silmänsä ovat suletut ja heidän jäsenensä värisevät toisinaan kuin vilussa — mutta heidän kurkuistaan lähtevä korina muistuttaa ärsytettyjen petojen vihaista, uhkaavaa murinaa…
Voittajat eivät ole tyytyväisiä, heitä raivostuttaa tuo äänettömyys. He sinkauttelevat ärsyttäviä pilkkasanoja ristiinnaulituille, mutta eivät saa vastausta, ei katsetta. Tuossa kaameassa äänettömyydessä on vieläkin taipumatonta, kauheata uhkaa, joka tahtoo kuolettaa naurun heidän huuliltaan. Herkimmät kalpenevat ja tukahduttaakseen tuota painostavaa tunnetta, huutavat he raivoisasti ja vaativat yhä vinhempää vauhtia. Pois tästä loppumattomasta, kirotusta kujasta!
Piiskat viuhahtavat, pyörät jyrisevät ja vaahtoavien hevosten raudoitetut kaviot iskevät kiviin, niin että kipenet välähtävät — ja tuulen vauhdilla kiitää tuo loistava vaunujono kohti Roomaa. Hienot puvut liehuvat tuulessa, nuoret, jäntevät käsivarret kiertyvät hentojen vartaloiden ympärille — ja melun, jyrinän, kirkaisujen ja rajujen ja iloisten huutojen seasta kuuluu naisten heläjävää naurua… Ja heidän jälkeensä jää sakea tomupilvi, joka peittää ristiinnaulitut kuin vaaleaan jättiläisharsoon, sokaisee heidän silmänsä ja tunkeutuu heidän kuiviin, polttaviin kurkkuihinsa…
* * * * *
Kaksi vuorokautta on kulunut.
On ilta. Taivas hehkuu punaisena kuin suunnattoman tulipalon kajastuksessa ja kaukaiset kukkulat hohtavat purppuranvärisinä auringon viime säteissä. Sypressit seisovat tummina ja liikkumattomina kuin korkeat, synkät patsaat, ja ristien varjot ulottuvat kauas tasangolle — aivankuin suunnattoman pitkät, mustat, ahnaasti kuroittavat käsivarret… Mantelipuut kukkivat punaisina, ilma on täynnä myrtin, laakerin ja ruusujen tuoksua … ja läheisestä öljypuulehdosta kuuluu satakielen ihana laulu…
Huviajelijat ovat poistuneet, vartijatkin ovat poissa, sillä risteillä riippuvat ovat jo vaarattomia — he ovat jo unhotettuja… Heidän päänsä riippuu velttona rinnalla ja vain korkeitten, terävien kylkiluitten kohoaminen osoittaa, ketkä vielä elävät. Useimmat ovat kuitenkin jo kuolleet ja heidän auringonkärventämät ruumiinsa vivahtavat keltaisenruskealle kuin savustettu liha… Ei nytkään valituksia, jostakin vain kuuluu kuolevan orjasoturin viimeinen huokaus, tukahtunut korina tai epätoivoinen hammasten kiristys…
Tuolla riippuu Artarik! Hän elää vielä, sillä hän on ollut voimakas. Hänen leukansa on rautapihtien lailla yhteenpuristunut; niiden välistä ei pääse pyyntö, valitus, huokaus… Hänen raskas ruumiinsa on painunut alaspäin, jalat ovat hieman koukussa ja käsivarret näyttävät tavattoman pitkiltä, venytetyiltä. Hän ei tunne enää käsivarsiaan, veri on jo lakannut niissä kiertämästä, ne ovat kuolleet, kylmät ja kankeat. Mutta hänen leveä, karvainen rintansa kohoaa vielä harvaan ja raskaasti, hänen sydämensä sykkii, ja hänen jäykät, kauheat silmänsä näkevät vielä…