Kuten niin monta, monta kertaa ennen, kiintyy hänen katseensa vastapäätä riippuvaan Karmidekseen.
Nahka on halkeillut hänen kasvoissaan kuin kuori kuivanneessa puussa ja poskessa oleva ammottava haava on jo alkanut mädätä … siinä matelee valkoisia matoja… Hän on saanut toisen kätensä irti — ja hän riippuu vain toisesta kädestään ja jaloistaan. Ruumis luonnottomasti vääntyneenä, silmät mielettömästi pyörien koettaa hän repäistä irti toisenkin kätensä, mutta turhaan: voimattomana huohottaa laihtunut, korkea rinta, ja tuskallisesti vavahdellen heiluu ilmassa suuren rautanaulan repimä käsi — ja silloin tällöin koukistuvat suonenvedontapaisesti veriset sormet…
Siinä on Karmides! Kuvankaunis, nuori, voimakas Karmides…
Artarik'in silmissä hämärtää. Hänen korvissaan alkaa valtavasti kohista, koko avaruus pyörii ja vuoret haihtuvat ilmaan… Hän tuntee kiitävänsä jonnekin huimaavaa vauhtia, aivankuin siivillä. Ah, niin, hän on entisen sotaratsunsa satulassa joukkonsa etunenässä… Heidän sotahuutonsa kajahtaa kuin ukkonen, keihäät ja miekat välkkyvät auringon loisteessa kuin lukemattomat tulet ja myrskynä ryntäävät he roomalaisjoukon yli tallaten kaikki…
Mitä tämä on? Hän ei saata käsittää, miten hänet on vangittu. Roomalaiset ovat hakanneet poikki hänen molemmat kätensä ja nyt työnnetään häntä pää edellä vetelään suohon… Yhä syvemmälle ja syvemmälle työnnetään häntä ja hänen täytyy vetää keuhkoihinsa tuota kauheata, haisevaa liejua. Hän on tukahtumaisillaan, hän painuu yhä syvemmälle, eikä vain kuole… Hän tahtoisi huutaa sieltä mustasta syvyydestä, rukoilla, että kuolema saapuisi — mutta mitään ääntä ei tule… Eikä kuolema tule … ei tule… Vihdoinkin pimenee kaikki…
Kuvat vaihtuvat.
Hän on loikovinaan vihreällä nurmella kaukana kotimaassaan. Jossakin soivat iloisesti paimentorvet — siellä ajetaan härkälaumaa… Hurmaavana soittona kaikuu lintujen laulu ja rauhallisena virtaa mahtava joki välkähdellen laskevan auringon säteissä. Hänen vierellään leikkii hänen pieni poikansa… Noukkii punaisia kukkia, asetellen niitä hänen partaansa … ja hän tuntee niiden vienon tuoksun… Pienokainen nauraa heleällä lapsenäänellään ja hyväilee hänen otsaansa hennoilla kätösillään…
Ah! Ne eivät olleetkaan hänen poikansa pienet kädet, vaan yötuuli, joka leyhähti kaukaa tasangolta … öljypuun lehdet värähtävät vienosti suhisten, aivankuin olisivat kuiskanneet jotakin surullista ja kauheata, ja tuntuu kuin tummat sypressit olisivat hiljaa huokaisseet… Ja myrttien ja ruusujen tuoksuun sekaantuu inhottava, tukahduttava ruumiinlöyhkä…
Ihana sinipunerva hohde sammuu kaukaisilla kukkuloilla. Vain alhaalla taivaanrannalla näkyy vielä leveä, tummanpunainen juova kuin valtava, liikkumaton verivirta… Harmaana ja vastustamattomana saapuu hämärä. Satakielen laulu on jo tauonnut ja epäselvästi kuin mustan sumun lävitse näkee Artarik miten kaukaa lähestyy parvi korppeja. Kuin manalan pahat henget leijailevat ne jonkun aikaa ristien yläpuolella, aivankuin valiten uhrejaan… Niiden siivenlyönnit suhisevat pimeässä hitaasti ja salaperäisesti ja silloin tällöin kuuluu lyhyt, käheä ja onnettomuutta ennustava vaakkuna kuin kuolonkorahdus…
Silloin yksi suurimmista istuutuu eräälle ristille. Artarik näkee, miten se tarkastelee hetken arvostelevasti päätään kallistellen ristillä riippujan taivasta kohti kohotettuja kasvoja. Sitten se hypähtää kömpelösti vaalealle, tomuiselle tukalle ja painaa paksun, mustan nokkansa syvälle kuolleen lasittuneihin, sinisiin silmiin…