LICINIA. Niin, siitä on nyt kolme päivää! Minä olin ulkona ja tulin Quinetianuksen kulmassa, kun roskajoukko hyökkäsi saattajiani vastaan; useita orjia lyötiin kuoliaiksi, ja ajatelkaa: silloin tuli suuri, naamioitu mies, sieppasi minut kantotuolista…
TYTÖT.
— Kauheata!
— Kauheata!
LICINIA (ihastuneena.)
Mutta sitten tuli Spartacus! Oi, jospa te olisitte nähneet! Hän oli aivankuin ilmielävä Mars! Hänen miekkansa välähteli niin nopeasti, että silmä tuskin eroitti, ja hyökkääjät kaatuivat kuin korret! Ja ennenkuin minä tuskin käsitin mitä oli tapahtunut, lepäsin hänen sylissään…
TYTÖT.
— Ah!
— Eikö hän…
— Entä sitten?
LICINIA. Sitten hän kysyi asuntoani, ja kun hän kuuli isäni nimen, synkistyi hänen muotonsa — hän ei tuntenut minua. — Sitten hän aivan äänettömänä kantoi minut portille asti.
ENSIMÄINEN TYTTÖ.
Eikö hän mitään muuta puhunut?
LICINIA (muistonsa valtaamana.)
Ei mitään … hän katsoi vain minua…
TOINEN TYTTÖ (kuiskaten.)
Eikö hän edes suudellut…
LICINIA. Ole vaiti! — Mutta te ette voi aavistaa, miten voimakas hän on! — (Kuiskaten.) — Tiedättekö, minun rintani on vieläkin kipeä — hän puristi minua niin lujasti! Mutta sittenkin tahtoisin vieläkin tuntea hänen jäntevät käsivartensa syleilevän itseäni…