SPARTACUS.
Se ei kelpaa! Kuulkaa mitä minä olen ajatellut.
ÄÄNIÄ.
— Kerro, kerro!
SPARTACUS. Minun mielestäni eivät gladiaattorit yksinään mitään voi — meitä on kyllä paljon, mutta legioonat ovat lukuisammat. — (Innostuen.) — Mutta ajatelkaa, että Roomassa on satojatuhansia orjia! Jokainen huvila, jok'ainoa maatalo, jok'ainoa ergastulum on täynnä orjia. Heitä on suunnattoman paljon — heidän lukunsa on kuin hiekkajyväin meren rannalla… Ja näiden orjien elämä on pahempi kuolemaa … heidän epätoivonsa on pelottava, heidän vihansa hirvittävä — he odottavat vain tilaisuutta, merkkiä, ryhtyäkseen taisteluun. Ja me annamme tuon merkin, me gladiaattorit sytytämme tuon palon, joka on polttava poroksi Rooman!
Hänet keskeyttävät innostuneet, kiihkeät
HUUDOT.
— Oi, Spartacus!
— Se olisi suurenmoista!
SPARTACUS. Kuulkaa minua! Meidän täytyy sovitulla ajalla rynnätä täältä, ja kun me kerran täältä pääsemme, samoamme me eteenpäin, aukaisemme kaikkien orjavankiloiden ovet ja hankimme aseita. Meidän joukkomme tulee kasvamaan kuin laviini … se paisuu kuin lumivyöry Alpeilla! Me järjestämme tuon suunnattoman joukon taistelukykyiseksi, pelottavaksi armeijaksi — ja maan äärestä ääreen vyöryy silloin koston ja vapautuksen huuto, maan äärestä ääreen leimahtaa silloin taistelun liekki, joka panee tyrannit kauhusta kalpenemaan! Ja ne, jotka asettuvat tiellemme, ne murskaantuvat kuin korret sotavaunujen alle!…
KARMIDES (peittää kasvonsa käsillään, nyyhkyttäen.) Spartacus, Spartacus… Me pääsemme vielä vapaiksi … minäkin pääsen vielä kotiin…
Miltei jokaisen valtaa omituinen, sanaton liikutus.
SPARTACUS. Sinä itket Karmides! Sinä olet vielä niin nuori… Mutta älä tee sitä enää: meidän on nyt purtava hammasta ja toimittava!
ENOMANUS (ihastuneena.)
Tuota olen minä kauan sinulta odottanut!