Vaieten ja häveten kuuntelevat orjat. Hetken kuluttua kuuluu muutamia
TOIVOTTOMIA ÄÄNIÄ.
— Mitä pitäisi meidän sitten tehdä?
— Niin, sanoppa se!
— Mitä me voimme tehdä?
ARTARIK. Paljon, paljon voisimme tehdä, jos te olisitte toisenlaisia! Orjien pitäisi olla rohkeita, tarmokkaita ja ennen kaikkea yksimielisiä — silloin voisimme vapautua. Mutta te olette velttoja, tietämättömiä, pelkureita, petollisia…
Hänen puheensa keskeytyy, sillä ovi avautuu ja sisään tuodaan sidottuina Karmides ja Enomanus, jonka kasvoista virtaa veri. Orjavouti apulaisineen kiinnittää heidän kahleensa seinässä lattian rajalla oleviin rautarenkaisiin. Kun se on tehty, sanoo
ORJAVOUTI (uhkaavasti ja ilkkuen.)
Siinä saatte olla huomiseen! Huomenna pääsette ristille!
ENOMANUS (tempoo raivoisasti kahleitaan, huutaen.)
Ja sinä tulet seuraksemme! Spartacus pitää kyllä siitä huolen!
Odota…!
ORJAVOUTI (nauraen pirullisesti.) Sinun Spartacuksesi minä kytken hyvin pian viereesi! Ehkä sinua ilahduttaa kuulla, että Licinius juuri antoi Clodiukselle käskyn mennä kolmentuhannen sotilaan kanssa ottamaan hänet kiinni ja tuomaan tänne elävänä tai kuolleena! — Äh! Vieläkö uhkailet, sinä kelttiläinen koira!
Orjavouti poistuu.
KIIHKEITÄ ÄÄNIÄ.
— Mitä on tapahtunut?
— Jumalien nimessä, mitä on tapahtunut?
KARMIDES.
Kapina!