ARTARIK Älkäämme enää puhuko turhia… Meidän täytyy ajatella mitä voisimme tehdä.
ÄÄNIÄ.
— Niin, todellakin.
— Mitä me voimme?
ARTARIK. Minä luulen, että voisimme murtautua jotenkin täältä ja sitten yhtyisimme Spartacuksen joukkoon…
ÄÄNIÄ.
— Nouskaamme kapinaan!
— Emme pääse täältä…
— Ovet säpäleiksi!
Syntyy liikettä ja melua. Viimeisetkin nukkuneet heräävät, syöksähtävät ylös hieroen silmiään, käsittämättä mistä on kysymys.
RODULF (vaatien hiljaisuutta.) Mitä te aijotte, hullut? Mitä te voitte kapinoillanne? Herroja ja orjia on aina ollut ja tulee olemaan vastakin. Ja mitä ovat orjat ennen voittaneet kapinoilla? Ruoskintaa, ristiinnaulitsemista… Minä muistan miten Sicilian orjakapinan aikana…
HUUTOJA.
— Tuki suusi, vanha korppi!
— Hän puhuu totta!
— Meidät ruoskitaan!
— Meidät naulitaan ristille!
ARTARIK (kiihkeästi.) Kuulkaa minua! Eikö meitä nyt ruoskita pahemmin kuin koiria — eikö joukostamme jok'ainoa päivä viedä veljiämme ristille, piinapenkkiin? Eikö meitä kiduteta syyttömästi? Haa! Me elämme vain heidän hyväkseen, heidän huvikseen! Kuolema on satakertaisesti parempi kuin meidän elämämme…
Hänet keskeyttävät kiihkeät, raivoisat
HUUDOT.
— Parempi on kuolema kuin tämä elämä!
— Meitä kidutetaan nälällä!
— Emme voi mitään!