NUORI ORJA. Haa! Minä voisin tappaa teistä muutamia, minä voisin sanoa paljon — mutta minä en tee sitä! Kohta tulevat tuhannet ja sanovat! Katsokaa!
Sieppaa poveltaan tikarin ja painaa sen kamalasti nauraen molemmin käsin rintaansa; kaatuu raskaasti marmorilattialle ja jää siihen liikkumattomana makaamaan — tikarinvarren törröttäessä hänen rinnastaan.
Syntyy tavaton hälinä. Useat syöksähtävät ylös ja naiset kirkuvat, yli muun melun kuuluu hämmästyneitä ja raivokkaita
HUUTOJA.
— Mitä tämä on!
— Mitä tämä on, Marcellus?
— Kuinka orja saa puhua noin?
— Ruoskikaa kaikki orjat!
— Silpokaa heidät!
— Ristille orjat!
— Ristille!
— Ristille!
MARCELLUS. Miksi tämä hälinä? Sehän oli vain orja! — (Orjille.) — Orjat! Viekää tuo pois!
Seinustalla on joukko pelästyneen, epäröivän näköisiä orjia. Kun he eivät tarpeeksi nopeasti lähde liikkeelle, syöksähtää
MARCELLUS (seisoalleen ja karjasee raivoisasti.)
Kuuletteko te koirat? — (Viittaa ruumista.) — Pois!
Orjat kantavat pois ruumiin.
ÄÄNI (pidätetyllä kauhulla.)
Onko kukaan orja vielä koskaan noin…?
MARCELLUS (keskeyttäen ylenkatseellisesti.)
Oh, nehän surmaavat itsiään jok'ainoa päivä! Ja kaikilla keinoilla!