ÄÄNI (kauhulla.)
Ei, minä tarkoitan puhunut! Kuinka orja saa ja voi puhua noin…?
Onkohan jotain tulossa…? Jos ne orjat…
ANICIUS (keskeyttää vihaisena, joka tekee hänet yhä koomillisemmaksi.) Kautta kaikkien kuolemattomien jumalien! Täällä ei puhuta muusta kuin orjista — aivankuin maailmassa ei enää olisikaan muuta kuin likaisia, rupisia, haisevia orjia!
Jotkut nauravat, kuuluu muutamia puolijuopuneita
ÄÄNIÄ.
— Oikein, Anicius!
CRASSUS. Minä olen samaa mieltä kuin Anicius. — (Ylpeästi.) — Me olemme kukistaneet Karthagon, meidän legionamme ovat valloittaneet koko maailman… Kaikki maailman kansat kumartuvat Rooman edessä. — Mitä voi meille silloin tuollainen likainen, nälkäinen roskajoukko!
LICINIUS (ivaten.) Ja jumalat olkoot kiitetyt siitä, että metsät ovat täynnä kauniita puita, joista tulee sangen vahvoja ristinpuita — ja ruoskia valmistavat orjat itse!
ÄÄNIÄ.
— Oikein, Licinius!
— Mitä he meille voivat!
— Me ripustamme heidät ristille!
MARCELLUS. Tahdon vielä huomauttaa, että tuo nähtävästi oli tullut hulluksi … eivätkä he meille mitään mahda! Ystävät! Älkää antako näiden pikkuseikkojen häiritä iloamme. — Miksi soitto vaikenee? — (Polkasee koturnillaan lattiaan.) — Soittoa!
HERMOSTUNEITA ÄÄNIÄ.
— Soittoa!
— Soittoa, niin, soittoa!
Esiripun takaa alkaa hätäinen, katkonainen soitto — tuntuu, etteivät kaikki soittajat ota alussa siihen osaa. Kappale, jota soitetaan harvassa tahdissa, on olevinaan hurjan iloinen, ja todellakin: siinä on paljon iloa, mutta siinä piilee myöskin mykkä, epämääräinen kauhu, jota noilla iloisilla äänillä koetetaan peittää. Erityisen kamalia ovat puusoittimien äänet: ne ulvovat, valittavat ja kiemurtelevat ympäri huonetta kuin vihaiset käärmeet…