LICINIA (syvän mielenliikutuksen vallassa.) Menkää ulos niin te näette miten eteläinen taivaanranta punoittaa… Se on kotimme, joka vielä palaa…
LICINIUS. Näenkö minä unta? — (Raivolla.) — Oh, roistot! Rosvot! Heidät pitäisi nylkeä elävältä!
ÄÄNIÄ.
— Kirotut orjat!
— Ristille!
Vihaista melua.
Yht'äkkiä vaikenevat kaikki kuin yhteisestä sopimuksesta. Ensin ei kuulu muuta kuin sama hurjaniloinen, remuava musiikki, jonka takana piiloutuu epämääräinen kauhu… Mutta kun kuuntelee tarkemmin, kuulee omituisen äänen, aivankuin kaukaisen, myrskyävän meren pauhun: sen synnyttävät lukemattomien jalkojen töminä ja raivokkaat, epämääräiset huudot.
ERÄS YLIMYS (syöksyy ylös ja kuiskaa kauhulla.)
Orjat! Nyt ne tulevat…
MARCELLUS.
Sulkekaa kaikki ovet ja portti…
HÄTÄÄNTYNEITÄ ÄÄNIÄ.
— Sulkekaa ovet!
— Sulkekaa ovet!
VERUS.
Sallikaa minun mennä tarkastamaan.
Poistuu.